Marxismi vs identiteettipolitiikka

Tämä dokumentti hyväksyttiin yksimielisesti International Marxist Tendencyn IMT:n Maailmankongressissa heinäkuun lopussa 2018, perusteellisten vuoden mittaisten keskustelujen jälkeen. Sen alkuperäinen otsikko oli ”Marxilainen teoria ja taistelu vieraita luokka-ajatuksia vastaan”. Sen pyrkimyksenä on selvittää ero marxilaisuuden ja tiettyjen idealististen, postmodernien ja työväenluokalle vierasta alkuperää olevien ideoiden välille. Nämä vieraat ideat ovat jo jonkun aikaa vaikuttaneet moniin aktivisteihin lähinnä akateemisissa piireissä, ja niitä käytetään taantumuksellisesti myös kansainvälisessä työväenliikkeessä.

Tämä dokumentti pyrkii tehostamaan teoreettista ja poliittista taistelua näitä ideoita ja menetelmiä vastaan. Kapitalismin kriisi on paljastanut syvän vastustuksen olemassa olevaa yhteiskuntaa, sen arvoja, moraalia, sietämätöntä epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa vastaan. Yhteiskunnan keskeisin ristiriita vallitsee yhä työn ja pääoman välillä. Mutta sorron muodot ovat monet, ja jotkut näistä ovat huomattavasti vanhempia ja syvemmälle juurtuneita kuin palkkaorjuus.

Naisten sorto miesvaltaisessa maailmassa on yksi universaaleimmista ja kivuliaimmista sorron muodoista. Naisten kapina tätä hirvittävää sortoa vastaan on olennaisen tärkeää sosialistisen vallankumouksen kannalta, sillä vallankumousta ei ole mahdollista toteuttaa ilman naisten osallistumista kapitalismin vastaiseen taisteluun.

Luokkayhteiskunnan vakaus on jo vuosisatoja perustunut perheyksikön tukeen. Tämä tarkoittaa naisten orjuuttamista miesten vallan alle. Tämä orjuuden muoto on paljon kapitalismia vanhempi. Kuten Engels selitti, patriarkaalisen perheen muodostuminen on ”naissukupuolen maailmanhistoriallinen tappio. Mies tarttui ohjaksiin myös kotona, ja nainen menetti arvoasemansa, hänet tehtiin palvelijaksi, miehen halujen orjattareksi ja pelkäksi lastensiittämisvälineeksi.”

Tätä miesvaltaisuutta ja naisten alistettua asemaa yhteiskunnassa ja perheessä kyseenalaistetaan nyt voimakkaasti, kuten muitakin barbaarisia instituutioita, jotka periytyvät menneisyydestä. Miksi naisten pitäisi hyväksyä asema toisen luokan kansalaisena? Naisten ja perheen yhteiskunnallisen aseman kyseenalaistamisesta on mahdollista edetä sosiaalisesti mullistaviin päätelmiin, jotka voivat johtaa itse kapitalistisen yhteiskunnan vallankumoukselliseen kyseenalaistamiseen.

Kapitalismin seniili rappeutuminen johtaa kaikkien työläisten olosuhteiden huononemiseen. Mutta erityisen vakavasti se vaikuttaa naisiin ja nuoriin. Monille ei ole asuntoa tai riittävästi työtä. Yksinhuoltajat ja heidän lapsensa on tuomittu köyhyyteen ja loputtomiin vaikeuksiin. Monille jopa katon saaminen pään päälle on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Työpaikalla naiset kärsivät epätasa-arvoisesta palkasta, kaikenlaisesta häirinnästä ja hyväksikäytöstä. Tilanne on muuttunut täysin sietämättömäksi.

On mahdollista arvioida tietyn kulttuurin sivistyksen tasoa sen perusteella, miten naisia, lapsia ja vanhuksia kohdellaan. Tästä näkökulmasta moderni kapitalismi on vähemmän sivistynyt, epäinhimillisempi ja julmempi kuin aikaisemmat yhteiskunnan muodot. Ihmisten vieraantuminen, alentuminen, välinpitämättömyys inhimillistä kärsimystä kohtaan ja säädytön itsekkyys ovat nousseet historiallisesti ennenäkemättömille tasoille.

Kapitalistisen yhteiskunnan rappio näkyy karkeimmillaan naisiin kohdistuvan väkivallan epidemiassa. Intiassa, Pakistanissa, Argentiinassa, Meksikossa ja monissa muissa maissa tämä näkyy ennennäkemättömissä sieppausten, raiskausten ja murhien määrissä. Mutta myös itsensä sivistyneimpinä näkevissä yhteiskunnissa naiset ja lapset kokevat samanlaisia kauhuja. Nämä ovat mädän yhteiskunnan sairauden merkkejä, yhteiskunnan ja kulttuurin, joka on valmis luhistumaan oman painonsa alla.

Kasvava syrjäytymisen, epäoikeudenmukaisuuden ja sorron tunne ruokkii yleisempää kapinaliikettä naisten alistettua asemaa vastaan. Miljoonat, erityisesti nuoret naiset, kokevat vallankumouksellista heräämistä. Tämä juontaa juurensa polttavasta tyytymättömyydestä, syrjinnästä, sorrosta ja nöyryytyksestä epäoikeudenmukaisen järjestelmän alaisuudessa. Naisten valveutuneisuus on siis syvästi edistyksellinen ja vallankumouksellinen ilmiö, josta meidän tulee iloita ja jota meidän täytyy tukea kaikella energiallamme.

Pienimmällekään epäröinnille, epämääräisyydelle tai epäilyksille ei ole tilaa: on sanomattakin selvää, että marxilaiset kannattavat naisten täydellistä vapautusta. Meidän on taisteltava naisten sortoa vastaan kaikilla tasoilla, eikä vain sanoin vaan myös teoin. Missään olosuhteissa emme voi hyväksyä käsitystä että tämä olisi jotenkin toisarvoinen asia joka voidaan alistaa yleistä luokkataistelua vähäpätöisemmäksi asiaksi. Olisi marxismille äärimmäisen haitallista jos naiset olisivat siinä käsityksessä, että marxilaiset ovat valmiita lykkäämään naisten oikeuksien puolesta taistelun sosialismin voiton jälkeiseen tulevaisuuteen. Tämä on täysin virheellinen ja pahantahtoinen karikatyyri vallankumouksellisesta marxilaisuudesta.

On totta että naisten (ja miesten) täysi vapautuminen voi tapahtua vain luokattomassa yhteiskunnassa. Mutta samaan aikaan on niin, että tällaisen yhteiskunnan voi saavuttaa vain tuhoamalla kapitalismi vallankumouksellisin keinoin. Naisilta ei voi vaatia, että he laittaisivat syrjään heidän välittömät vaatimuksensa ja vain odottaisivat sosialismin tuloa. Sosialistinen vallankumous voi tulla vain jokapäiväisen taistelun kautta kapitalismin puitteissa.

Marxilaisten on taisteltava pienimpienkin sellaisten reformien puolesta, jotka voivat parantaa työläisten asemaa kapitalismissa. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin me puolustamme työläisiä riistoa vastaan, heidän säällisiä elinolojaan, demokraattisia oikeuksiaan, sivistyneen elämän perusteita, kulttuuria ja sivilisaatiota barbarismia vastaan. Toiseksi, mikä on vielä tärkeämpää, vain jokapäiväisen taistelun tuottamien kokemusten pohjalta voi yhteiskuntaluokka käsittää oman voimansa, kehittää organisaatiotaan ja nostaa kollektiivisen tietoisuutensa historian vaatimalle tasolle.

Lahkolaisten ja dogmaatikkojen vaatimus, että työläiset laittaisivat sivuun jokapäiväisen taistelunsa vaatimukset ”vallankumouksen intressien nimissä” on typeryyden huippu. Tämä tuomitsisi meidät täydelliseen steriiliyteen ja eristykseen. Tällä tiellä sosialistinen vallankumous pysyisi pelkästään toteutumattomana kangastuksena. Samaan tapaan naisten taistelu taantumuksellista naisvihaa vastaan, edistyksellisten reformien, täyden sosiaalisen, poliittisen ja taloudellisen tasa-arvon puolesta, ovat mitä perustavanlaatuisin velvollisuus todellisille vallankumouksellisille marxilaisille.

Kahdeksas toukokuuta vuonna 2018 saatiin näyte Espanjan naisten liikkeen vallankumouksellisesta potentiaalista. Tällöin 5,3 miljoonaa ihmistä (miestä ja naista) vastasi kutsuun mennä lakkoon. Sadattuhannet ottivat osaa mielenosoituksiin ympäri Espanjaa. Tämä upea mobilisaatio järjestettiin feminismin lipun alla, mutta se heijasti myös valtavaa tyytymättömyyttä. Eläkeläisten järjestämät laajat mielenosoitukset, jotka tapahtuivat samoihin aikoihin, osoittavat myös että tällainen mieliala on kasvanut Espanjan yhteiskunnassa monella tasolla,

Keskeiset kysymykset liittyivät kuitenkin nimenomaan naisten sortoon: palkkaeroihin, naisten kokemaan väkivaltaan sekä häirintään perheissä, työpaikoilla, koulutuksessa, kotitöiden taakka jne. Julma joukkoraiskaus Pamplonassa ja oikeistolaisten tuomareiden skandaalimainen toiminta tässä tapauksessa, mikä oli selvä todiste koko Espanjan valtion, poliisin ja oikeuslaitoksen mädännäisyydestä ja taantumuksellisuudesta, ovat esimerkkejä tästä. Tämä on suoraa perintöä Francon diktatuurin ajoilta ja osoitus niin kutsutun demokraattisen siirtymän epäonnistumisesta.

Marxilaisuuden fundamentaalinen totuus on, että missä tahansa joukkoliikkeessä on välttämätöntä erottaa tarkasti toisistaan taantumukselliset ja edistykselliset elementit. On kiistatonta, että tässä poikkeuksellisessa liikkeessä oli valtavasti edistyksellisiä elementtejä. Me marxilaiset emme pelkästään tue sitä, vaan tuemme sitä energisesti ja innostuneesti.

Mutta olisi täysin väärin ja yksipuolista vain korostaa liikkeen tätä puolta ja jättää huomiotta toinen puoli. Mikä oli tämän liikkeen johtajien rooli? He vaativat mielenosoituksiin erillisiä toimitsijoita ja blokkeja vain naisille, ja halusivat sallia vain violetit liput. Vain naisten olisi lakkoiltava, ja miesten oltava normaalisti töissä – eli toimittavana rikkureina!

Tämä olisi rajoittanut vakavasti kahdeksas maaliskuuta -liikkeen laajuutta ja tehnyt yleislakon täysin mahdottomaksi. Tämä oli täysin liikkeen etujen vastaista ja heijasti selvästi porvarillisten ja pikkuporvarillisten feministien kapeaa näkemystä sekä taantumuksellista ja jakavaa politiikkaa.

Silti espanjalaiset toverimme ottivat tarmokkaasti osaa tähän joukkoliikkeeseen ja saivat erittäin myötämielisen vastaanoton. Vaikka emme kutsu itseämme feministeiksi, teimme selväksi että kannatamme varauksetta naisten vapaustaistelua, ja taistelemme rinta rinnan kaikkien sortoa vastaan kamppailevien kanssa. Missään mielenosoituksissa ja kokouksissa emme havainneet minkäänlaisia viitteitä ennakkoluuloista meitä kohtaan, varsinkaan suurimmalta osalta niistä naisista, jotka pitävät itseään feministeinä.

Onko niin, ettei feminismi ole erillinen koulukunta tai teoria? Riippuu, miten asiaa katsoo. On totta, että niillä miljoonilla, jotka osallistuivat Espanjassa kahdeksas maaliskuuta feminismin lipun alla pidettyihin lakkoihin ja mielenosoituksiin ei ollut mitään tekemistä johdon feminististen ennakkoluulojen kanssa. He taistelivat vaistomaisesti taantumuksellisia ilmiöitä vastaan, jotka täyttivät heidät voimakkaalla suuttumuksella. Se on vallankumouksellisen prosessin lähtökohta.

Mutta liikkeen johtajuus oli silti porvarillisten ja pikkuporvarillisten feministien käsissä, jotka varmuudella edustavat koulukuntaa ja tiettyä ideologiaa, joka on pohjimmiltaan ei ainoastaan marxismin vaan myös naisten välttämättömän vapaustaistelun etujen vastainen.

Nykyään feminismin käsite on niin laaja, että siitä on tullut käytännössä merkityksetön. Yhtäkkiä kaikista on tullut "feministejä". Jopa PP:n (oikeistopuolue Partido Popular) taantumukselliset poliitikot kuvailevat itseään feministeiksi, koska heillä on naisministereitä – jokainen heistä yhtä taantumuksellinen ja korruptoitunut kuin miespuoliset kollegansa.

PP:n uusi “halpaversio”, Ciudadanos, on erityisen itsepintainen väitteissään, että se on luonteeltaan "feministinen". Mutta tämän porvarillisen feminismin todelliset kasvot paljastuivat räikeästi, kun puolueen johtaja Albert Rivera totesi, etteivät he voineet tukea feminististä lakkoa kahdeksas maaliskuuta, "koska se oli antikapitalististinen". Panemme myös merkille, että ne Ciudadanosin poliitikot, jotka lopulta päättivät osallistua mielenosoituksiin, joutuivat mielenosoittajien buuaamiksi ja heidät erotettiin liikkeestä.

Edistyneimmilläkin kerroksilla on kaikenlaista epämääräistä ajattelua ja illuusioita, joita feminismin porvarilliset ja pikkuporvarilliset "teoreetikot" tietoisesti ruokkivat. Toinen laajalle levinnyt ajatus liittyy liikkeen "transversaaliseen" luonteeseen eli siihen, että liikkeen tulisi koskea kaikkia naisia luokasta, poliittisesta ideologiasta jne. huolimatta.

Voimme taistella näitä ennakkoluuloja vastaan ystävällisellä ja kärsivällisellä lähestymistavalla, ja tuoda selvyyttä sinne, missä on hämmennystä. Mutta meidän on vältettävä lippujemme sekoittamista. Parhaiden elementtien voittamiseksi on välttämätöntä säilyttää jatkuva, vakaa ja selkeä marxilainen kanta.

Onko meidän välttämätöntä kutsua itseämme feministeiksi voidaksemme liittyä tähän tärkeään taisteluun? Kaikki kokemuksemme osoittavat, että näin ei ole. Seuraava esimerkki on erittäin havainnollistava tämän suhteen. Järjestimme kahdeksas maaliskuuta Antequerassa (Málaga) tapaamisen feministilakosta. Tähän otti osaa useiden naispuolisten puhujien lisäksi edustajia vasemmisto- ja ammattiyhdistysjärjestöistä. Yksi naistovereistamme puhui kokouksessa ja selitti olevansa ammattiyhdistysaktivisti sekä vallankumouksellinen marxilainen, ja esitteli ohjelmamme. Tapaamisen päätteeksi joukko nuoria naisia lähestyi häntä välittömästi ja sanoi haluavansa olla mukana osaston toiminnassa. Nämä nuoret naiset ilmeisesti pitävät itseään feministeinä. Mutta heillä ei ollut minkäänlaista ongelmaa samaistua myös marxilaiseen ohjelmaan.

Jos toverimme olisivat omaksuneet lahkolaisen ja dogmaattisen asenteen liikkeeseen, he olisivat epäilemättä vieraantuneet tällaisista naisista. Marxilaisten ei missään nimessä tule omaksua näin typerää lähestymistapaa. Mutta samalla meidän on omaksuttava periaatteellinen asenne ja tehtävä selväksi, että olemme marxilaisia, jotka taistelevat naisten oikeuksien puolesta ja että uskomme, että tämä tärkeä taistelu on vain yksi merkittävä osa yleisempää vallankumouksellista luokkataistelua, joka tähtää yhteiskunnan muuttamiseen juuriaan myöten.

Tähän on olemassa hyvin selkeä analogia: marxilaisten asenne kansalliseen kysymykseen. Tuemmeko vaatimusta Katalonian itsenäisyydestä Espanjan valtiosta? Kyllä tuemme. Mutta teemme niin tehden samalla selväksi, että kapitalistiselta pohjalta itsenäisyys ei ratkaise mitään. Puolustamme Katalonian työväentasavaltaa, joka voisi tulevaisuudessa olla osa Iberian kansojen sosialistista liittoa.

Mutta kutsummeko itseämme täten marxilaisiksi nationalisteiksi? Emme todellakaan! Me emme ole nationalisteja, vaan proletaarisia internationalisteja. On kylläkin osa vallankumouksellista internationalistista ohjelmaamme tukea Katalonian kansan taistelua. Mutta tämän taistelun päämääränä on vapautus taantumuksellisen Espanjan valtion, mädäntyneen PP-hallituksen ja Francolta perityn epädemokraattisen monarkian ohjauksesta. Ilmaus "marxilainen nationalisti" on ristiriitainen.

Kokemuksemme Kataloniassa osoittavat jälleen, että ei ole välttämätöntä käyttää tällaista hämmentävää kieltä vakuuttaaksemme työläisten ja nuorten parhaat ja vallankumouksellisimmat elementit, joista monet ovat jo alkaneet ymmärtää porvarillisen ja pikkuporvarillisen nationalismin rajallisen ja taantumuksellisen luonteen ja etsiä radikaalimpaa, vallankumouksellisempaa ja luokkapohjaista vaihtoehtoa.

Viime kädessä kaikki kysymykset – oli kyse sitten kansallisesta sorrosta, naisten emansipaatiotaistelusta, taistelusta rasismia vastaan – ovat luokkaluonteisia. Se on perustavanlaatuinen jakoviiva, joka erottaa marxismin nationalismista, feminismistä ja kaikista muista sortoa vastaan käydyn taistelun ilmenemismuodoista.

Espanjan kahdeksas maaliskuuta -liike vain korostaa näitä seikkoja. Naisten sorron vastaisella joukkoliikkeellä on valtava vallankumouksellinen potentiaali. Mutta tämä potentiaali voi saavuttaa täyden mittansa vain, jos liike ylittää porvarillisen ja pikkuporvarillisen feminismin kapeat rajoitukset ja kytkeytyy työväenluokan yleiseen liikkeeseen yhteiskunnan muuttamiseksi. Tehtävämme on auttaa liikettä tekemään vaadittava loikka.

Osallistuessamme aktiivisesti tällaisiin liikkeisiin ja yrittäessämme voittaa puolellemme niiden parhaat elementit, meidän on aina tuotava terävästi esiin näissä liikkeissä esiintyvät luokkajaot, perustaen toimintamme niiden edistyksellisiin osiin, mutta paljastaen ja kritisoiden porvarillisia ja pikkuporvarillisia elementtejä näiden liikkeiden johtajistossa.

Teorian ratkaiseva merkitys

Engels korosti teorian merkitystä vallankumoukselliselle liikkeelle. Hän huomautti, ettei taistelulla ole kahta ilmenemismuotoa (poliittinen ja taloudellinen), vaan kolme – hän asetti teoreettisen kamppailun kahden ensimmäisen rinnalle. Lenin yhtyi painokkaasti Engelsin näkemykseen kirjoittaessaan Mitä on tehtävä -kirjassaan:

"Ilman vallankumouksellista teoriaa ei voi olla vallankumouksellista liikettä. Tätä ajatusta ei voida painottaa liian voimakkaasti aikana, jolloin muodikas opportunismin saarnaaminen kulkee käsi kädessä käytännön toiminnan kapeimpien muotojen ihannoinnin kanssa."

Aidon marxilaisen internationaalin rakentamisen edellytyksenä on marxilaisuuden perusperiaatteiden puolustaminen. Tämä merkitsee hellittämätöntä taistelua kaikenlaisia revisionistisia ideoita vastaan, jotka pohjimmiltaan kuvastavat työväenliikkeeseen kohdistuvia paineita sille vieraista luokista.

Marx ja Engels kävivät säälimätöntä taistelua vastaan kaikkia yrityksiä vesittää työväen liikkeen ideoita, paljastivat säälimättä vääriä teorioita aina utooppisista sosialisteista Proudhonin ja Bakuninin seuraajiin ja lopulta opportunistisiin kateederisosialisteihin. Jälkimmäisistä esimerkkinä Dühring ja muut "kirjaviisaat" yliopiston professorit, jotka "sosialismin ajanmukaistamisen" nimissä yrittivät karsia marxilaisuudesta sen vallankumouksellisen ydinolemuksen.

Lenin julisti vallankumouksellisen toimintansa alusta lähtien sodan "nuoria" ihmisiä vastaan, jotka Dühringin tavoin väittivät, että tietyt Marxin ideat olivat vanhentuneita ja vaativat tarkistuksia linjaan sekä ns. "vapautta kritisoida". Lenin osoitti, että tämä niin kutsuttu "dogmatismin vastustus" oli vain tekosyy ihmisille, jotka halusivat korvata marxilaisuuden vallankumouksellisen sisällön opportunistisella "pienten tekojen" politiikalla. Tämä suuntaus kiteytyi myöhemmin menshevismiksi.

Myöhemmin, vuoden 1905 vallankumouksen tappiota seuranneen taantumuksen aikana, epätoivon tunnelma keskiluokan älymystön kerrosten välillä löysi kaiun bolshevismin sisältä, kun osa johtajista (Bogdanov ja Lunatsharski) alkoi kannattaa tuolloin muodikasta filosofiaa, ns. subjektiivista idealismista (uuskantilaisuutta) ja mystiikkaa.

Ei ole sattumaa, että Lenin kirjoitti yhden tärkeimmistä filosofisista teoksistaan, Materialismi ja empiriokritiikki aseeksi juuri näitä ideoita vastaan. Lisäksi Lenin oli valmis eroamaan bolshevikkien johtajien enemmistöstä näissä filosofisissa kysymyksissä, jotka olivat myös liitoksissa äärivasemmiston politiikkaan.

Ennen kuolemaansa Trotski osallistui erittäin terävään taisteluun amerikkalaisen SWP:n (Burnham ja Shachtman) pikkuporvarillista suuntausta vastaan, koskien Neuvostoliiton luokkaluonnetta. Trotski esitti, että heidän väärä kantansa hylätä Neuvostoliiton puolustus oli toisaalta heijastus ulkomaalaisten luokkien (pikkuporvarillisten intellektuellien) paineesta SWP:hen, toisaalta marxilaisen filosofian (dialektiikan) hylkäämisestä.

Nämä muutamat esimerkit osoittavat, kuinka tärkeä rooli teoriataistelulla on aina ollut marxilaisen liikkeen historiassa. Kansainvälisen marxilaisen suuntauksen (IMT) erottaa kaikista muista suuntauksista ennen kaikkea huolellinen suhtautumisemme teoriaan. Marxilaisuus on yli puolentoista vuosisadan kuluessa rakentanut tieteellisen analyysin kapitalistisen yhteiskunnan liikettä säätelevistä laeista. Tämä on valtava saavutus, jota meidän on puolustettava kaikilta hyökkäyksiltä – tulivat nämä sitten oikealta tai ”vasemmalta”.

IMT:llä on tässä suhteessa ylpeä perinne. Aikana, jolloin monet hylkäsivät marxilaisuuden ideat, mukaan lukien monet entiset "kommunistit", me pysyimme horjumattomina puolustaessamme Marxin, Engelsin, Leninin ja Trotskin perusideoita. Marxist.com-verkkosivusto on saavuttanut erinomaisen maineen teoreettisen selkeytensä ansiosta. Tämä on erottanut meidät kirkkaasti muista työväenliikkeen suuntauksista.

Olemme aina kieltäytyneet tekemästä myönnytyksiä revisionisteille, jotka heijastavat porvarillisen ja pikkuporvarillisen ideologian paineita. Pysymme horjumattomina korviahuumaavan kuoron edessä, joka vaati "uusia ideoita" heidän mukaansa "vanhanaikaisten" Marxin ideoiden tilalle, ideoiden jotka ovat todellisuudessa moderneimpia ideoita, ja ainoita ideoita, jotka voivat selittää nykyistä kriisiä ja osoittaa tien ulos siitä.

Kulttuurin rappeutuminen

Historiassa on kausia, joille pessimismi, epäilykset ja epätoivo ovat ominaisia. Tällaisina aikoina, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa olemassa olevaan yhteiskuntaan ja sen ideologiaan, ihmiset etsivät toteuttamiskelpoista vaihtoehtoa, joka on välttämättömästi vallankumouksellinen. Mutta vaikka vanha yhteiskunta on kuolemassa jaloilleen, sillä on silti voimakas vaikutus. Se ei enää anna positiivista tukea, vaan se synnyttää negatiivisia tunnelmia, kuten ruumis josta kumpuaa ikävä löyhkä.

Nuoruutensa päivinä porvariluokka uskoi edistykseen, sillä kaikista raaoista ja riistävistä piirteistä huolimatta kapitalismilla oli erittäin edistyksellinen rooli tuotantovoimien kehittämisessä. Tämä puolestaan on luonut aineellisen perustan ihmisyhteiskunnan korkeammalle tasolle: sosialismille.

Menneisyydessä, kun porvaristo kykeni vielä toimimaan edistyksellisessä roolissa, sillä oli vallankumouksellinen ideologia. Se tuotti suuria ja omaperäisiä ajattelijoita: Locke ja Hobbes, Rousseau ja Diderot, Kant ja Hegel, Adam Smith ja David Ricardo, Newton ja Darwin. Mutta porvariston älyllinen tuotanto sen taantuman aikana osoittaa selvää edistyneelle asteelle ehtinyttä, seniiliä rappeutumista.

Postmodernistinen hämmennys, jota tänä päivänä filosofiaksi kutsutaan, on itsessään tunnustus mitä synkimmästä älyllisestä konkurssista. Yliopistokampuksilla mahtipontiset intellektuellit snobit suhtautuvat menneisyyden filosofeihin halveksuen. Mutta tämän niin sanotun filosofian sisällön köyhyys on niin räikeää, että postmodernismin kaupustelijat kutistuvat välittömästi merkityksettömiksi, kun heitä verrataan keneen tahansa heidän kritisoimistaan suurista ajattelijoista.

Postmodernismi hylkää ajatuksen historiallisesta edistyksestä ylipäänsä siitä yksinkertaisesta syystä, että sen synnyttänyt yhteiskunta ei kykene minkäänlaiseen edistymiseen. Pelkästään se, että tämä postmodernistinen "narratiivi" voidaan ottaa vakavasti uutena filosofiana on itsessään murskaava tuomio kapitalismin ja porvarillisen älymystön teoreettiselle konkurssille imperialistisen rappeutumisen aikakaudella. Hegeliä lainaten: "Siitä vähästä, joka nyt voi tyydyttää ihmisen hengen tarpeet, voimme mitata sen kutistumisen määrän."

Tämä ei ole sattumaa. Nykyiselle aikakaudelle on ominaista ideologinen hämmennys, luovuttaminen, hajoaminen ja sirpaloituminen. Näissä olosuhteissa pessimismi valtaa älymystön, joka ennen näki kapitalismin loputtomana työurien lähteenä ja mukavan elintason takaajana.

Kapitalismi on valmis uhraamaan muun yhteiskunnan pankkiirien pelastamiseksi. Miljoonat ihmiset kohtaavat epävarman tulevaisuuden. Yleinen rappio ei koske vain työväenluokkaa, vaan se ulottuu keskiluokkaan, opiskelijoihin ja professoreihin, tutkijoihin ja teknikoihin, muusikoihin ja taiteilijoihin, luennoitsijoihin ja tohtoreihin.

Keskiluokassa vallitsee yleinen käymisprosessi, jota älymystö heijastaa selkeimmin. Tämä on luokka, joka jauhautuu suurkapitalistien ja työväenluokan väliin ja tuntee akuutisti tilanteensa epävarmuuden. Vaikka jotkut keskiluokasta ovat radikalisoitumassa vasemmalle, valtaosaa, erityisesti korkeakouluissa, hallitsee pessimismin ja epävarmuuden ilmapiiri.

Kun he väittävät, että "edistystä ei ole olemassa", he todellisuudessa tarkoittavat, että nykyinen yhteiskunta ei anna mitään takeita siitä, ettei huominen olisi huonompi kuin tämä päivä. Ja tämä pitää toki paikkansa. Mutta sen sijaan, että he päätyisivät tästä johtopäätökseen, että he taistelisivat nykyisen järjestelmän kaatamiseksi, järjestelmän joka on johtanut ihmiskunnan historialliseen umpikujaan ja uhkaa sivilisaation ja kulttuurin tulevaisuutta, ellei koko ihmiskuntaa itseään, he vetäytyvät peiton alle. He rauhoittelevat levotonta omatuntoa ajatuksella, että "edistystä ei kuitenkaan ole olemassa".

Tästä kapeakatseisesta ennakkoluulosta, näkemyksen puutteesta ja älyllisestä pelkuruudesta syntyy väistämättä toisenlaisia, helpompia johtopäätöksiä: vallankumouksen hylkääminen "pienten tekojen" hyväksi (kuten pikkusieluiset kinastelut yksittäisistä sanoista ja “narratiiveista”), vetäytyminen subjektiivisuuteen, luokkataistelun kieltäminen, "minun" erityisen sortoni "sinun" sortosi yläpuolelle, mikä puolestaan johtaa lisääntyvään lokeroitumiseen ja lopulta liikkeen hajoamiseen.

Tietysti nykytilanteen ja Leninin vuonna 1908 kiivaasti vastustamien ajatusten välillä on eroja. Mutta erot ovat vain muodollisia. Sisältö on hyvin samankaltainen, ellei identtinen. Ja käytännön seuraukset ovat sataprosenttisesti taantumuksellisia.

Hylkäämisen aikakausi

Lenin oli aina rehellinen ongelmista ja vaikeuksista. Hänen iskulauseensa oli: sano aina se, mikä on asioiden laita. Joskus totuus on epämiellyttävä, mutta meidän on aina lausuttava totuus. On nimittäin niin, että olosuhteiden, sekä objektiivisten että subjektiivisten, kokonaisuuden vuoksi vallankumouksellinen liike on sysätty sivuun ja aidon marxilaisuuden voimat heikentyneet pieneen vähemmistöön. Se on totuus, ja ne, jotka kieltävät sen vain pettävät itseään ja muita.

Kuluneina vuosikymmeninä kiivaat vaatimukset marxilaisuuden peruspostulaattien tarkistamisesta ovat yltyneet valtavaksi kuoroksi. Meille jatkuvasti toistetaan, kuinka marxismi on synonyymi "dogmatismille" tai jopa stalinismille. Tämä uusien "modernien ideoiden" epätoivoinen etsintä, joiden väitetään syrjäyttävän marxilaisuuden "vanhat huonokuntoiset ideat" ei ole lainkaan sattumaa.

Työväenluokka ei elä eristyksissä muista luokista ja joutuu väistämättä vieraiden luokkien ja ideologioiden vaikutuksen alle. Lisäksi me elämme ja työskentelemme yhteiskunnassa ja olemme jatkuvasti näiden paineiden ja tunnelmien vaikutuksille alttiita. Yhteiskunnan yleiset mielialat voivat täten tunkeutua myös työväenluokkaan ja sen järjestöihin. Ajanjaksoina, jolloin luokka ei yleensä ole liikkeessä, paineet porvariston ja erityisesti pikkuporvariston suunnalta lisääntyvät.

Pitkän, mutta tilapäisen toimettomuuden ajanjakson jälkeen pikkuporvarilliset elementit nousivat esiin työväenliikkeessä ja tuuppivat työläiset sivuun. Työläisten äänet tukahdutettiin "älykkään" kansan kuorolla, kansan, joka on menettäneet kaiken oman taistelutahtonsa ja haluaa vakuuttaa työläiset siitä, että vallankumous tuo vain kyyneleitä ja pettymyksiä.

Stalinin kaatumisen jälkeen vallitsivat yleinen hämmennys ja ideologinen taantuminen. Monet putosivat pois kommunistisesta liikkeestä. Kyynisyydestä ja skeptisyydestä tuli muotia. Sosialististen ja kommunististen puolueiden petoksista katkeroituneet vasemmistointellektuellit eivät reagoineet tekemällä pesäeron stalinismiin ja reformismiin, vaan siirtymällä kokonaan pois marxismista ja vallankumouksellisesta sosialismista.

Monet, varsinkin entiset stalinistit, hylkäsivät marxismin ja taistelun sosialismin puolesta alkaen etsiä "uusia menetelmiä" (joita he eivät kuitenkaan koskaan löydä, kuten eivät aarretta sateenkaaren päässäkään). Näille ikääntyville kyynikoille kaikki nuoruuden unelmat vallankumouksesta vaikuttavat nyt typeryydeltä ("nuoruuden synneiltä", kuten arkkirevisionisti Heinz Dieterich niitä kutsuu). Tällainen ihminen tuntee voimakasta halua tehdä tiliä menneisyyden kanssa, korjata nämä nuoruuden hairahdukset ja varoittaa uutta sukupolvea kulkemasta samaa synnin tietä.

Työväenliikkeen järjestöt puskettiin vähitellen oikealle. Työläiset työnnettiin sivuun keskiluokan uriaan ajattelevien opportunistien toimesta, jotka valtasivat johtoasemat. Tämä puolestaan aiheutti monien työläisten vaipumisen lamaannukseen, mikä puolestaan johti pikkuporvarillisten elementtien vielä suurempaan kasvuun.

Tällaisina aikoina työläisen ääni hukkuu "innovaattoreiden" reformistiseen kuoroon: "uusi realismi", "uusi työväenpuolue" ja niin edespäin. Pikkuporvarillisten ajatuksista tulee vallitsevia ajatuksia. Luokkapolitiikan ja vallankumouksellisen sosialismin ajatukset julistetaan "vanhanaikaisiksi". "Dogmaattisen marxismin" sijasta meillä on monia erilaisia ideoita: pasifismi, feminismi, ympäristönsuojelu - itse asiassa mikä tahansa "ismi", mistä nyt sattuu kukin pitämään, paitsi tietenkin sosialismi ja marxismi.

Trotski käsitteli tällaista ilmiötä kirjoittaessaan Siirtymäohjelman vuonna 1938:

"Maailman proletariaatin pitkien vuosien aikana kärsimät traagiset tappiot tuomitsivat viralliset järjestöt vielä suurempaan konservatiivisuuteen ja lähettivät samalla pettyneet pikkuporvarilliset "vallankumoukselliset" tavoittelemaan "uusia keinoja." Kuten aina taantumuksen ja rappeutumisen aikakausina, kaikilta puolilta ilmaantuu pellejä ja huijareita, jotka haluavat kyseenalaistaa koko vallankumouksellisen ajattelun kulkua. Sen sijaan, että he oppisivat menneisyydestä, he "hylkäävät" sen. Jotkut toteavat marxismin olevan epäjohdonmukainen, toiset julistavat bolshevismin kaatuneen. On niitä, jotka asettavat vastuun vallankumouksellisten oppien pettäjien virheistä ja rikoksista itse opeille; toiset, jotka kiroavat lääkettä, koska se ei takaa välitöntä ja ihmeellistä paranemista. Rohkeammat lupaavat löytää uuden ihmelääkkeen ja ennakoivat luokkataistelun pysähtymistä. Monet "uuden moraalin" profeetat valmistautuvat elvyttämään työväenliikkeen eettisen homeopatian avulla. Suurin osasta näistä apostoleista on onnistunut tekemään itsestään moraalisen invalidin, jo ennen saapumistaan taistelukentälle. Siten "uusien tapojen" näkökulmasta proletariaatille tarjotaan vanhoja reseptejä, jotka ovat kauan sitten haudattu esimarxilaisen sosialismin arkistoon." (Leon Trotski, Siirtymäohjelma)

Asiat eivät nykyään ole sen paremmalla tolalla ultravasemmiston lahkojen suhteen, jotka kituuttavat työväenliikkeen reunoilla. Vaikka he vetoavatkin Marxiin, Leniniin ja Trotskiin joka toisessa lauseessa, he eivät edes vaivaudu painamaan teoksiaan uudelleen, vaan pitävät parempana "moderneja" (tai "postmoderneja") ideoita, jotka he ovat omaksuneet kritiikittömästi porvaristolta ja pikkuporvaristolta. Mandeliittilahko (ns. Neljännen internationaalin yhdistynyt sihteeristö) on selkein esimerkki tästä.

Toisella puolella ovat lahkot kuten taaffelaiset (CWI) ja SWP Isossa-Britanniassa ja Lutte Ouvrière Ranskassa, jotka lipsuvat takaisin "ekonomismin" suohon, jonka jo Lenin tuomitsi jyrkästi. "Työväen" ja opiskelijoiden ja intellektuellien hylkäämisen demagoginen naamio on vain julkisivu teorian halveksunnan naamioimiseksi ja vallankumouksellisen politiikan korvaamiseksi niin sanotuilla "käytännöllisillä politiikoilla" ja "leipää ja voita" -kysymyksillä. On vaikea nähdä, kumpi poikkeama aidosta marxilaisuudesta on pahempi.

”Uusia ideoita vanhojen tilalle”

Aladdinin tarinassa ilkeä velho pukeutuu katukauppiaaksi ja tarjoaa uusia, kiiltäviä lamppuja ilmaiseksi vanhojen tilalle. Sadun prinsessa hyväksyy naiivisti tarjouksen ja menettää siten lampun henkien voiman. Se on vain tarina, mutta sisältää kuitenkin varteenotettavan opetuksen: on typerää vaihtaa todistetusti arvokkaita esineitä kirkkaaseen kiiltävään kultaan, joka osoittautuu illuusioksi.

On ironista, että juuri nyt, kun kapitalismin kriisi on täysin vahvistanut marxilaisuuden väitteet, "vasemmistossa" tosissaan kilpaillaan siitä, kuka heivaa marxilaisen teorian tehokkaimmin yli laidan, ikään kuin se olisi täysin hyödytöntä painolastia. Entiset "kommunistit" eivät enää edes puhu sosialismista ja ovat sysänneet Marxin ja Engelsin kirjoitukset roskakoriin.

Vallankumouksellisen marxilaisuuden ajatukset esitetään vanhanaikaisina ja merkityksettöminä. Keskiluokan intellektuellit ja "edistykselliset" pyrkivät vimmaisesti häpäisemään marxilaisuutta. Tämä yleinen ideologisen hämmennyksen ilmapiiri, marxilaisen "ortodoksian" kyseenalaistaminen ja teorian hylkääminen voi vaikuttaa tuhoisasti myös omissa riveissämme.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun todistamme tällaisia ilmiöitä. Nämä vallankumouksenvastaiset, reformistiset suuntaukset ovat aina olleet läsnä liikkeessä. Kuten olemme jo nähneet, Marxin, Leninin, Engelsin ja Trotskin täytyi täytyi kohdata sama "uusien ideoiden" kampanja, joka on aina ollut jokaisen revisionistin taisteluhuuto aina Dühringistä ja Bernsteinista lähtien. Olemme käsitelleet joitain näistä "moderneista vaihtoehdoista" Alan Woodsin kirjassa Reformism or Revolution, Socialism of the 21st Century, Reply to Heinz Dieterich.

Tämä lakkaamaton pyrkimys tarkistaa marxismia heijastaa vanhemman kerroksen epätoivoa, joka on menneiden tappioiden ja epäonnistumisten masentamana menettänyt tahdon taistella vallankumouksellisen muutoksen puolesta käytännössä, mutta jotka haluavat pelastaa omantuntonsa esiintymällä marxilaisina, jotka "vanhempina ja viisaampina" ovat ymmärtäneet, että "vanhat ideat" olivat vain utopistisia unelmia, joilla ei ole käytännön merkitystä enää nykyään.

Näiden argumenttien ainoa tarkoitus on harhauttaa nuoria, aiheuttaa maksimaalista hämmennystä ja estää uutta sukupolvea tutustumasta marxilaisuuteen. Se on täten vain peilikuva porvariston sosialismia ja kommunismia vastaan käydystä kampanjasta. Mutta se on paljon vaarallisempi ja vahingollisempi kuin jälkimmäinen, koska se on kampanja, jota käydään väärän lipun alla.

Sen kannattajat vastustavat radikaalisti vallankumousta ja sosialismia, mutta he eivät uskalla myöntää tätä – mahdollisesti edes itselleen (vain psykologian asiantuntija voi määrittää, missä määrin he todella uskovat kirjoittamaansa hölynpölyyn). He naamioivat taantumuksellisen, vallankumoukselle vihamielisen ja antisosialistisen viestinsä paksun "vasemmistolaisen" ja "radikaalin" fraasien kerroksen alle, mikä tekee heidän taantumuksellisuutensa tunnistamisesta entistä vaikeampaa useimmille. Sosialismin ideat vesitetään, “tarkistetaan” tai yksinkertaisesti hylätään.

Marxilainen tendenssi ei ole immuuni kapitalismin paineille. Keskiluokan intellektuellien hämmentyneet ja pessimistiset mielialat voivat joskus löytää kaiun marxilaisen liikkeen sisällä, jossa ne ilmenevät jatkuvana hyökkäyksenä "kangistavaa ortodoksiaa" vastaan ja jatkuvana “jonkin uuden” kaipuuna, mikä muistuttaa kovasti Aladdinin velhon seireeninkutsua.

Opiskelijatyön vaarat

Vallankumoukselliset sosialistit ovat tottuneet sosialismin ja kommunismin vastaisiin raivoisiin hyökkäyksiin – ei vain kapitalismin ja imperialismin avoimien puolustajien taholta, vaan myös reformistien (sekä oikeisto- että vasemmistolajien) ja myös niin sanotun radikaalin pikkuporvarillisen älymystön taholta. Heistä jotkut haluavat taistella kapitalismia vastaan, mutta heillä ei ole pienintäkään käsitystä siitä, miten se tehdään.

Olemme painottaneet voimakkaasti opiskelija- ja nuorisotyön merkitystä, ja olemme tässä päässeet hyviin tuloksiin paitsi Isossa-Britanniassa, niin myös monissa muissakin maissa, kuten Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Meidän on jatkettava tätä suuntautumista edelleen, mutta meidän on myös valittava tarkkaan keinot, joilla se toteutetaan.

On totta, että opiskelijatyössä on meille valtavia mahdollisuuksia, mutta se sisältää myös monia riskejä ja vaaroja. Meidän on aina pidettävä silmämme auki näille vaaroille, jotta vältymme vakavilta seurauksilta. On syytä muistaa, että yliopistot ovat vieras miljöö, joka on täynnä vieraiden luokkien edustajia ja siellä vallitsee voimakas porvarillisten ja pikkuporvarillisten ideoiden vaikutus.

Opiskelijamiljöö on edelleen yleisluonteeltaan porvarillinen ja pikkuporvarillinen, ja tämä koskee myös työväenluokasta tulevia opiskelijoita. Monissa tapauksissa he ovat liian innokkaita kiipeämään yhteiskunnan tikkaita ja sitten kaatamaan ne takanaan, jättäen oman luokkansa kauas taakse kiiruhtaessaan lääkäreiksi, lakimiehiksi ja poliitikoiksi. Näin ei välttämättä aina ole, mutta aivan liian usein tämä on todellisuutta.

Yliopistot ovat taantumuksellisten porvarillisten ideoiden levityskone laajempaan yhteiskuntaan. Ne ovat todellisia kasvihuoneita, joissa porvaristo kehittää tuhat ja yksi outoa ja upeaa ideaa jotka hämmentävät ja johtavat nuorisoa harhaan, pois vallankumouksesta. Yliopistot eivät ole "oppimisen temppeleitä", vaan tehtaita kapitalismin ideologisten puolustajien massatuotantoon.

Kapitalismin seniilin rappeutumisen aikana yliopistoista on tullut myrkyllinen suo, jossa taantumukselliset ideat kukoistavat, eikä kenelläkään näytä olevan rohkeutta puuttua niihin suoraan.

Marxilaisten opiskelijoiden ensimmäinen velvollisuus on taistella näitä ideoita vastaan. Ei vain porvarillisen akateemisen järjestelmän avoimen taantumuksellisia ajatuksia vastaan, vaan myös lukemattomia harhaan johtavia käsityksiä, jotka kumpuavat "edistyksellisistä" ja "radikaaleista" pikkuporvarillisista elementeistä. Nämä teeskentelevät olevansa järjestelmää vastaan, mutta käytännössä rajoittuvat tehottomaan raivoamiseen tätä tai tuota oiretta vastaan.

Ideologisen taantumuksen ase

Ei ole myöskään sattumaa, että näiden ajatusten kannattajat ilmestyivät korkeakouluihin 1980-luvun lopulla tai 1990-luvulla. Luokkataistelun vetäytyessä sivuun yliopistoissa aloitettiin laaja antimarxilainen kampanja. Henkilöt, jotka olivat olleet mukana vallankumouksellisissa liikkeissä 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa, otettiin yliopistoihin ja asetettiin mukaviin virkoihin ja positioihin, joista hyökätä marxilaisuutta vastaan.

Nämä hyökkäykset olivat osin karkeita ja avoimen kapitalistisia, mutta jotkut olivat peitellympiä ja hienostuneempia. Intersektionaalisuus ja identiteettipolitiikka toimivat "vasemmiston" intellektuelleille kätevänä keinona hylätä luokkataistelu ja sosialismi, mutta kuitenkin jatkaa tyhjää sanahelinää "edistyksellisistä liikkeistä".

Ei ole sattumaa, että hallitseva luokka ajaa näitä ajatuksia koko koulutusjärjestelmään. Esimerkiksi queer-teoria voidaan jäljittää postmodernismin sekä muiden idealististen ja subjektivististen ideoiden aaltoon, joka kehittyi reaktiona marxismia vastaan viime vuosikymmeninä. Hiljattain paljastunut CIA:n raportti vuodelta 1985 nimeltä France: Defection of the Left Intellectuals paljastaa tiedustelupalveluiden olleen ilahtuneita akateemisen yhteiskunnan siirtymisestä oikealle:

 

"Mitterrandin politiikan epäonnistumiset ja lyhytaikainen liitto kommunistien kanssa ovat saattaneet kiihdyttää tyytymättömyyttä hänen hallitukseensa, mutta vasemmistointellektuellit ovat vetäytyneet sosialismista - sekä puolueesta että ideologiasta - ainakin 1970-luvun alusta lähtien. Monet uuden vasemmiston intellektuellit ovat johtaneet ryhmän nuoria luopioita pois kommunistien riveistä kutsuen itseään uusiksi filosofeiksi, hyläten marxismin, ja heissä on kasvanut syvälle juurtunut antipatia Neuvostoliittoa kohtaan. Neuvostovastaisuudesta on itse asiassa tullut uskottavuuden edellytys vasemmistopiireissä, mikä heikentää vasemmiston intellektuellien perinteistä antiamerikkalaisuutta ja mahdollistaa amerikkalaisen kulttuurin – jopa politiikan ja talouspolitiikan – tulemisen uudelleen muotiin.”

Raportti jatkuu:

"Marxilaisen ideologian konkurssi. Pettymys marxilaisuuteen filosofisena järjestelmänä - osana laajempaa vetäytymistä ideologiasta kaiken tyyppisten intellektuellien keskuudessa - oli alkusysäys erityisen vahvalle ja laajalle levinneelle älylliselle pettymykselle perinteiseen vasemmistoon. Raymond Aron työskenteli vuosia heikentääkseen vanhaa yliopistokaveriaan Sartrea ja hänen kauttaan koko ranskalaisen marxilaisuuden älyllistä rakennelmaa. Vielä tehokkaampia marxismin heikentämisessä olivat kuitenkin ne intellektuellit, jotka tosiuskovaisina ryhtyivät soveltamaan marxilaista teoriaa yhteiskuntatieteissä, mutta päätyivät koko perinteen uudelleen mieltämiseen ja hylkäämiseen.

 

Sodanjälkeisten ranskalaisten historioitsijoiden keskuudessa Marc Blochiin, Lucien Febvreen ja Fernand Braudeliin yhdistetty vaikutusvaltainen koulukunta on tyrmännyt perinteiset marxilaiset historioitsijat. Annales-koulukunta, kuten se sen merkittävimmän julkaisun nimen mukaan tunnetaan, käänsi ranskalaisen historiallisen tutkimuksen päälaelleen 1950- ja 1960-luvuilla ensisijaisesti haastamalla ja myöhemmin hylkäämällä tähän asti vallinneet marxilaiset historiallisen edistyksen teoriat. Vaikka monet sen edustajista väittävät toimivansa "marxilaisessa perinteessä", he tarkoittavat vain, että he käyttävät marxismia kriittisenä lähtökohtana yrittäessään löytää sosiaalihistorian todelliset piirteet. Suurimmaksi osaksi he ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että marxilaiset käsitykset menneisyyden rakenteesta – sosiaalisista suhteista, tapahtumien kuluista ja niiden vaikutuksesta pitkällä aikavälillä – ovat liian yksinkertaistavia ja pätemättömiä. Antropologian alalla vaikutusvaltainen strukturalistinen koulukunta, joka yhdistetään Claude Levi-Straussiin, Foucaultiin ja muihin, toteutti käytännössä samaa funktiota. Vaikka sekä strukturalismi että Annales-metodologia ovat kohdanneet vaikeita aikoja (kriitikot syyttävät niiden olevan liian vaikeaselkoisia niihin vihkiytymättömille), uskomme heidän suorittamansa kriittisen marxilaisen vaikutuksen tuhoamisen yhteiskuntatieteissä todennäköisesti pysyvän kauaskantoisena panoksena nykyaikaiseen tieteelliseen tutkimukseen Ranskassa ja muualla Länsi-Euroopassa."

CIA oli lisäksi mukana salaa tukemassa useita "totalitarismin vastaisia" vasemmistojulkaisuja, kuten Partisan Review, Der Monat (joka julkaisi muun muassa Adornon ja Arendtin artikkeleita), Mundo Nuevo ja niin edelleen. Näitä julkaisuja yhdistävä teema oli "intellektuellin" puolustaminen luokkataistelun sijaan.

Juuri näiden intellektuellien kynästä syntyivät nykyään yliopistoja hallitsevat porvarilliset ja pikkuporvarilliset ajatussuuntaukset. Foucault nähdään queer-teorian isänä. Luokkataistelun vetäytyessä työväenluokan johtajien lukuisten petosten jäljiltä nämä intellektuellit arvon naiset ja herrat päättelivät, että luokkataistelu ja työväenluokka itsessään olivat viallisia, ei sen johto. He mukauttivat "filosofiansa" porvariston ja työväen byrokratian etuihin. Heidän mielessään luokkataistelu hajosi äärettömäksi sarjaksi pieniä yksittäisiä taisteluita, joilla ei ole yhdistäviä piirteitä.

Siltä osin kun he tunnustivat luokkataistelun, he halveksuivat työväenluokan väitettyä "takapajuisuutta" ja vaativat muutosta "diskurssiin”, sen sijaan että olisivat vaatineet rohkeaa johtajuutta liikkeen pelkurimaisilta johtajilta. Kuten näemme CIA:n raportista, hallitseva luokka ei kokenut mitään uhkaa minkään näiden "radikaalien" uusien muoti-ideoiden suunnalta. Päinvastoin, hallitseva luokka toivotti ne tervetulleiksi arvokkaina työkaluina ideologisessa taistelussa marxismia vastaan.

“Intersektionaalisuus” ja "identiteettipoliitikka”

Intersektionaalisuuden käsite on yksi uusimmista identiteettipolitiikan ilmenemismuodoista radikaalin pikkuporvariston hurmaamiseksi. Tämä ei ole vain pieni poikkeama tai harhapolku, jolle hyvää tarkoittavat nuoret ovat hairahtuneet, vaan kyseessä on täysin taaksepäin katsova, taantumuksellinen ja vastavallankumouksellinen ideologia, jota vastaan meidän on taisteltava kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Hallitseva luokka on aina pyrkinyt kylvämään hajaannusta työväenluokkaan noudattaen ikivanhaa hajota ja hallitse -taktiikkaa. He käyttävät mitä tahansa keinoa kääntääkseen yhden työläisten osan toista vastaan: rasismia, kansalliskysymystä, kieltä, sukupuolta tai uskontoa. Kaikkia näitä on käytetty ja käytetään edelleen työväenluokan hajottamiseksi ja sen huomion pois kääntämiseksi luokkataistelusta rikkaiden ja köyhien, riistäjien ja riistettyjen välillä.

Tämän tietävät ja ymmärtävät lähes kaikki vasemmistolaiset. Mutta taistelussa rasismia, seksismiä ja muita yhteiskunnassa esiintyviä sorron muotoja vastaan on mahdollista mennä toiseen ääripäähän, eli hylätä luokkanäkökulma ja pelata hallitsevan luokan pussiin asettamalla meitä jakavat asiat kaiken muun edelle. Tämä tarkoittaa luokkayhteiskunnan sorron juurisyiden sivuuttamista, ja tämän tai tuon ryhmän kapeiden etujen edistämistä yhtenäisen luokkataistelun kustannuksella.

Useimmat niistä jotka ovat keskittyneet tiettyihin sorron muotoihin, jättävät huomiotta tai vähättelevät sorron todellista perustaa, koko luokkayhteiskuntaa. He vastustavat kaikkia yrityksiä yhdistää työväenluokka vallankumoukselliseen taisteluun pääomaa vastaan ja vaativat, että keskitymme tähän tai tuohon asiaan. Seuraukset ovat äärimmäisen kielteisiä.

Yhä useammin yliopistojen henkilöstö ja ylioppilaskunnat piileskelevät "poliittisen korrektiuden", identiteettipolitiikan ja väitetyn halun olla loukkaamatta tiettyjä ihmisiä takana. Näin he harjoittavat räikeää syrjintää ja sensuuria kieltäessään tiettyjä ihmisiä puhumasta: ei vain rasisteja ja fasisteja, vaan myös yhä useammin vasemmistolaisia.

Erään Kanadan tapauksen esimerkki havainnollistaa näiden ryhmien toiminnan vastavallankumouksellista luonnetta. Vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen joukko nuoria Torontossa yritti spontaanisti järjestää Trumpin vastaisen mielenosoituksen Facebookin kautta. Nämä nuoret joutuivat välittömästi "identiteettipolitiikkaa" kannattavan väestönosan solvausten kohteeksi. Tämä joukko tuomitsi heidät mitä törkeimmin sanankääntein, koska heidän tapahtumassaan ei ollut tummaihoista puhujaa ja niin edelleen. Tämän seurauksena nämä nuoret, jotka pelästyivät uhkailuja, demoralisoituivat ja heidät ajettiin liikkeestä. Kyseessä ei ole yksittäistapaus, vaan täysin tyypillinen esimerkki tämän suuntauksen taantumuksellisista taktiikoista.

On tullut aika kutsua asioita niiden oikeilla nimillä eli todeta selkeästi: identiteettipolitiikka ja kaikki siihen liittyvä viime vuosina päätään nostanut hölynpöly edustaa kirkkaan taantumuksellista suuntausta, jota vastaan on taisteltava äärimmäisen tarmokkaasti.

Kansallinen kysymys

Niin sanotun identiteettipolitiikan ja kansallisen kysymyksen välillä on mahdollista nähdä tiettyjä yhtäläisyyksiä. Tietysti jokaisella analogialla on rajansa. Mutta tässä tapauksessa analogia on hyvin silmiinpistävä ja voidaan yksinkertaistaen esittää seuraavasti: marxilaiset vastustavat ja taistelevat kaikenlaista sortoa tai syrjintää vastaan, olipa kyse sitten kansallisuudesta, sukupuolesta, etnisyydestä, kielestä, uskonnosta tai mistä tahansa muusta. Ja tämä riittää vallan mainiosti.

Marxistit puolustavat sorrettuja kansoja vahvoja ja petomaisia imperialistisia valtoja vastaan. Vastustamme sortoa sen kaikissa muodoissa. Tämä on lähtökohtamme. Mutta tämä lähtökohta ei suinkaan vastaa tyhjentävästi kysymykseen marxilaisesta suhtautumisesta kansalliseen kysymykseen. A:n, B:n ja C:n lisäksi aakkosissa on muitakin kirjaimia.

Marx esitti, että kysymys työstä on aina ensisijainen ja kansallinen kysymys on aina sille alisteinen. Kansakuntien itsemääräämisoikeus ei ole ehdoton oikeus ajan ja tilan ulkopuolella. Se on aina kansainvälisen proletariaatin vallankumouksen yleisille eduille alisteinen. Lenin korosti usein samaa asiaa. Työväenluokan taistelu kapitalismia vastaan vaatii kaikkien kansojen työläisten täydellistä solidaarisuutta ja äärimmäisen tiivistä yhtenäisyyttä.

Taisteltaessa kaikkia kansallisen sorron tai syrjinnän ilmenemismuotoja vastaan on välttämätöntä myös vastustaa porvarillisten ja pikkuporvarillisten nationalistien yrityksiä alistaa työläiset heidän erityisille näkemyksilleen ja politiikalle. Vuoden 1914 kirjassaan Kansakuntien itsemääräämisoikeus Lenin kirjoitti:

"Vuokratyöläiselle ei ole väliä, käyttääkö häntä hyväkseen pääasiassa isovenäläinen porvaristo ei-venäläisen porvariston sijaan vai puolalainen porvaristo juutalaisen porvariston sijaan jne. Palkkatyöläinen, joka on oppinut ymmärtämään oman luokkaetunsa, on aivan yhtä välinpitämätön isovenäläisten kapitalistien valtion etuoikeuksista kuin puolalaisten tai ukrainalaisten kapitalistien lupauksista perustaa maallinen paratiisi, jahka he vain saavat valtion perustamisoikeuden. Kapitalismi kehittyy ja kehittyy edelleen joka tapauksessa sekä yhdistelmävaltioissa, joissa on sekaväestö että erillisissä kansallisvaltioissa."

Kuten tiedämme, Lenin kannatti johdonmukaisesti vaatimusta kansojen itsemääräämisoikeudesta itsenäistymiseen asti. Mutta se on vain yhtälön toinen puoli. Lenin myös puolusti työväenluokan ja sen järjestöjen yhtenäisyyttä ja vastusti säälimättömästi kaikkia ehdotuksia työväenjärjestöjen perustamisesta kansallisten rajojen mukaan (uskallammeko jopa sanoa "identiteettipolitiikan" pohjalta).

Kansalliskysymystä koskevissa kirjoituksissaan sekä korostaessaan kansojen itsemääräämisoikeutta aina valtiolliseen itsenäistymiseen asti, Lenin korosti tarvetta tehdä selkeä ero marxilaisten sekä pikkuporvarillisten nationalistien ja demokraattien välillä:

"Lisäksi maassamme käydään väistämätöntä kamppailua proletaarien erottamiseksi yleisporvarillisesta ja pikkuporvarillisesta demokratiasta – taistelua, joka on pohjimmiltaan sama kuin jokaisessa maassa koettu taistelu – marxilaisuuden jo saavutettua täydellisen teoreettisen voiton, sekä länsimaissa että omassa maassamme. Tämä taistelu ei siis ole niinkään taistelua marxilaisuuden puolesta kuin kaikkien pikkuporvarillisten teorioiden puolesta tai niitä vastaan, jotka piileskelevät "melkein marxilaisten" lauseiden takana." (RSDLP:n kansallinen ohjelma, 1913)

Me puolustamme kaikissa tilanteissa sorrettujen kansojen oikeuksia niiden sortajia vastaan. Mutta tämä ei tarkoita, että meidän tulee hyväksyä sorrettujen kansojen porvariston diktaatit saati alistaa työväenluokan edut heidän vaatimuksiinsa nähden. Päinvastoin, sorretun kansan työläisten ensimmäinen velvollisuus on käydä säälimätöntä taistelua omaa kansallista porvaristoaan vastaan, paljastaa sen demagogiset väitteet ja vastustaa kaikkia yrityksiä alistaa sorretun kansan työläiset "oman" porvaristonsa alaisuuteen.

Helmi-toukokuussa 1914 kirjoitetussa teoksessaan Kansakuntien itsemääräämisoikeus Lenin kirjoittaa: "Porvaristo asettaa aina kansalliset vaatimuksensa etusijalle, ja tekee sen kategorisesti. Proletariaatin kohdalla nämä vaatimukset ovat kuitenkin alisteisia luokkataistelun eduille."

Juutalaiset kärsivät tsaristisen Venäjän kauhistuttavimmasta sorrosta. Juutalaisia työläisiä sorrettiin kaksinkertaisesti – työläisinä ja juutalaisina. Bolshevikit puolustivat juutalaisten täysiä oikeuksia ja taistelivat aseet kädessä antisemitistisiä pogromin lietsojia vastaan. Silti Lenin tuomitsi mitä jyrkimmällä tavalla Juutalaisen Bundin yritykset vaatia erityisasemaa Venäjän sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa. Hän kiisti heidän yksinoikeutensa puhua juutalaisten työläisten puolesta. Lenin sanoi, että tällaisten lähtökohtien hyväksyminen merkitsisi poikkeamista työväen politiikasta ja työläisten alistamista porvariston politiikan alaisuuteen. Bundistit pöyristyivät tästä ja hyökkäsivät Leninin kimppuun johtuen hänen väitetystä välinpitämättömyydestään juutalaisten ongelmia kohtaan, mutta Lenin vain kohautti olkapäitään. Proletaarisen luokkasolidaarisuuden ja internationalismin periaatteiden täytyi mennä kansallisen kysymyksen edelle.

Tehkäämme analogia Leninin asenteesta kansalliseen sortoon sekä "identiteettipolitiikasta" yleensä ja feminismistä erityisesti. Porvarilliset ja pikkuporvarilliset feministit, kuten porvarilliset nationalistit, vaativat kategorisesti, että sukupuolikysymys tulisi kaiken muun edelle ja että työväenluokan naisten on ennen kaikkea samaistuttava kaikkiin muihin naisiin, mukaan lukien ja ennen kaikkea "älyllisiin" naispuolisiin porvari- ja pikkuporvari-intellektuelleihin, jotka hallitsevat feminististä liikettä.

Vastaamme heidän itsepintaisiin vaatimuksiin seuraavasti: vaikka vankkumatta taistelemme puolustaaksemme naisten oikeuksia, emme ole valmiita alistamaan itseämme porvarillisten ja pikkuporvarillisten naisten johtoon, jotka ajavat omia etujaan pitäen "kaikkien naisten" asian puolesta kamppailua verukkeena. Työväenluokan naisten edut ovat pohjimmiltaan samat kuin työväenluokan miesten edut. Pankkiirit ja kapitalistit sortavat ja riistävät kaikkia, eikä heille ole väliä, ovatko nämä pankkiirit ja kapitalistit miehiä vai naisia.

Työväenluokan naisia ei sorreta vain työntekijöinä, vaan myös naisina, ja he kohtaavat erityisiä ongelmia, jotka on esitettävä ohjelmaamme sisältyvissä vaatimuksissa. Emme kuitenkaan voi luottaa porvarillisiin ja pikkuporvarillisiin elementteihin taistelussa työväenluokan naisten vaatimusten puolesta, koska heidän intressinsä eivät lopulta ole yhteneviä ja ovat itse asiassa toisensa poissulkevia.

Kansallisen kysymyksen tapauksessa vastakkainasettelu työläisten, talonpoikien ja kansallisen porvariston välillä ilmeni usein sisällissodan muodossa. Mikä oli bolshevikkien asennoituminen tällaisissa tapauksissa? Otetaan konkreettinen esimerkki Venäjän vallankumouksesta. Oliko Suomen kansallismielinen liike edistyksellinen vai taantumuksellinen? Bolshevikit myönsivät itsemääräämisoikeuden sorretuille kansallisuuksille, mukaan lukien suomalaisille ja puolalaisille. Mutta se on vain puolet tarinasta. Suomessa käytiin sisällissota bolshevikkien ja valkoisten välillä, jotka julistivat taistelevansa Suomen itsenäisyyden lipun alla.

Ei ole epäilystäkään, että jos bolshevikeilla olisi ollut riittävän vahva sotilaallinen voima, he olisivat puuttuneet Suomen sisällissotaan porvarillisten nationalistien murskaamiseksi ja työläisten tukemiseksi, eikä suomalaisten työläisten voitto olisi johtanut itsenäisyyteen, vaan Suomen liittämiseen Neuvostoliittoon neuvostotasavaltana.

Trotski kirjoitti, että sorrettujen nationalismi voi olla "epäkypsän bolshevismin ulkokuori". Tämä väite on täysin paikkansapitävä - tietyissä tapauksissa. Mutta se ei päde kaikissa tapauksissa. Sorrettujen kansallisuuksien nationalismi saattaa olla kypsymättömän bolshevismin ulkokuori; se voi yhtä hyvin olla syntymässä olevan fasismin ulkokuori. Tämä riippuu materiaalisista olosuhteista.

Esimerkiksi jos voimasuhteet olisivat olleet erilaiset, suomalaisen itsemääräämisoikeus olisi ollut täysin kansainvälisen proletaarisen vallankumouksen eduille alisteinen. Valitettavasti Neuvosto-Venäjällä ei vielä ollut Puna-armeijaa, ja valkoiset murskasivat Suomen vallankumouksen. Tässä tapauksessa olisi äärimmäisen taantumuksellista väittää, että suomalainen nationalismi olisi ollut "epäkypsän bolshevismin ulkokuori". Samanlaisia esimerkkejä voisi mainita useita.

Rasismi ja identiteettipolitiikka

Yhdysvallat on erittäin monimuotoinen maa, suurelta osin sen pitkän ja raa’an sotien, valloitusten sekä orjuuden historian vuoksi. Aikana, jolloin nuori amerikkalainen kapitalismi oli itsevarma tulevaisuudestaan ja pystyi integroimaan itseensä loputtomat maahanmuuttajien aallot, kaiverrettiin Vapaudenpatsaaseen seuraavasti: "Antakaa meille väsyneenne, köyhänne, värjöttelevät massanne, jotka haluavat hengittää vapaasti." Tämä on nykyään muuttunut vastakohdakseen. Amerikkalaisen kapitalismin seniili rappeutuminen sai räikeän muodon Donald Trumpin taantumuksellisessa, kapeakatseisessa ja muukalaisvihamielisessä politiikassa. ”Amerikka ensin” -politiikka merkitsi yritystä palata aiempaan eristäytymispolitiikkaan aikana, jolloin USA:n on mahdotonta irtaantua muusta maailmasta ja siten kapitalismin globaalista kriisistä.

Trumpin taantumuksellisen demagogian tavoitteena oli hämmentää USA:n työläisiä syyttämällä maahanmuuttajia ja ulkomaalaisia maassa vallitsevasta työttömyydestä ja köyhyydestä. Rasismi kiihtyi ja maahanmuuttajien sekä ei-valkoisten keskuudessa pelko voimistui. Näiden kerrosten joukossa ajatus "identiteettipolitiikasta" voi saada myönteistä kaikupohjaa. Tämä on vallan ymmärrettävää. Mutta kuten kaikki muukin, korrekti ajatus äärimmäisyyteen vietynä muuttuu vastakohdakseen.

Yhdysvalloissa "identiteetillä" on pitkä historia, joka edeltää myöhäisempää "identiteettipolitiikan" käsitettä. Tämä vanhempi identiteetin käsite identifioi ryhmiä, kuten irlantilaisamerikkalaiset, italialaisamerikkalaiset, juutalaisamerikkalaiset ja niin poispäin. Näitä erotteluja käytettiin ajamaan ajatusta siitä, että irlantilaisamerikkalaisten työntekijöiden tulisi samaistua irlantilaisamerikkalaisiin pomoihin, italialaisamerikkalaisten työntekijöiden pitäisi samaistua italialaisamerikkalaisten pomoihin, amerikkalaisten juutalaisten työntekijöiden juutalaisiin pomoihin, ja viime aikoina mustien ja latinotyöläisten samaistua mustiin ja latinotaustaisiin pomoihin. Kuviota käytettiin taantumuksellisella tavalla työntekijöiden jakamiseen heidän etnisen alkuperänsä mukaan, täten heikentäen koko työväenluokkaa.

Tästä huolimatta nuoren mustan halu vahvistaa identiteettiään ja olla siitä ylpeä on ymmärrettävä ja perusteltu reaktio sellaiseen institutionaaliseen rasismiin, joka sukupolvien ajan on pitänyt mustia halveksittavina ja evännyt heiltä oman historian ja kulttuurin heidän synnyinmaassaan. Tämä on sama tunne, jonka kokevat monet Latinalaisen Amerikan alkuperäiskansojen ryhmät, jotka väsyneinä riistoon ja alistamiseen ovat ylpeitä alkuperäiskansaidentiteetistään ja haluavat puolustaa kieltään ja kulttuuriaan.

Samoin on sanomattakin selvää, että marxilaisten on aktiivisesti vastustettava kaikenlaista ihmisten syrjintää ja sortoa seksuaalisen suuntautumisen, etnisen alkuperän tai sukupuoli-identiteetin perusteella ja taisteltava kaikkien mm. avioliittoa koskevien taantumuksellisten lakien kumoamiseksi. Se on osa yleistä taistelua oikeistoa ja hallitsevaa luokkaa vastaan. Marxilaiset tuomitsevat kaiken sorron ja epäoikeudenmukaisuuden, jota kapitalismi aiheuttaa, kuka tahansa siitä kärsiikin. Kaikki kapitalismin vitsaukset naisten sorrosta ympäristökatastrofeihin tai pienten kansojen sortoon täyttävät meidät vihalla järjestelmää vastaan. Seisomme lipun alla, joka julistaa "Yhden vahinko on vahinko kaikille". Marxismi on kaikenkattava teoria taistelusta ihmiskunnan vapauttamiseksi, ja se asettaa työväenluokan tämän taistelun kärkeen, koska se on vallankumouksellisin sorrettu yhteiskuntaluokka, sillä on erityinen rooli tuotannossa ja yhteiskunnassa ja koska se on on kapitalistisen järjestelmän suora tuote. Tämä työväenluokan johtava rooli taistelussa kaikenlaista sortoa vastaan johtuu myös sen omista elämän- ja työoloista, joissa on - alkiomuodossa - tulevan sosialistisen yhteiskunnan elementtejä. Tässä sosialistisessa yhteiskunnassa ei enää ole yhteiskuntaluokkiin jakautumista, yhden kansakunnan tai kansan sortoa toisen toimesta eikä luonnollisesti myöskään naisten sortoa miesten taholta.

Tämä aktiivinen solidaarisuus on täysin ristiriidassa identiteettipolitiikan käsitteen “liittolainen” kanssa, joka pohjautuu subjektiivisen kokemuksen ensisijaisuudelle. Tämä käsite pohjautuu väitteelle, että vain ne, jotka ovat eläneet tietyn sorron alaisuudessa, voivat ymmärtää sen ja pystyvät taistelemaan sitä vastaan. Kun tätä periaatetta noudatetaan, syrjäytetään täysin turhaan sorrettujen ja syrjäytyneiden ryhmien ahdinkoa kohtaan myötätuntoiset yksilöt toissijaiseen rooliin, tehottomiksi ja passiiviksi tsemppaajiksi.

Niin kutsuttu "identiteettipolitiikka" on kuitenkin myös haitallista itse naisten, mustien amerikkalaisten, maahanmuuttajien, alkuperäiskansojen ja LGBT+-ihmisten asialle. Identiteettipolitiikka pahentaa rodullisia erimielisyyksiä väittäen rakentavansa siltoja, tukahduttaa sananvapautta ja tekee järkevästä keskustelusta mahdotonta. Poliittiset demagogit ja pikkuporvarilliset fanaatikot, jotka korvaavat väittelyn kovaäänisillä tuomitsemisilla ja peittävät huutonsa alle kaikkien niiden äänen, jotka kehtaavat kyseenalaistaa heidän "poliittisen korrektiutensa". Syntyy ylikuumentunut kiihtymyksen ilmapiiri.

Identiteettipolitiikan kannattajat olettavat, että poliittiset ja sosiaaliset ongelmat voidaan pelkistää sorrettujen ryhmien ongelmiksi. He näyttävät ajattelevan, että vaatimus väri- ja sukupuolikoodatusta tasapuolisuudesta ratkaisee kaikki ongelmat. Todellisuudessa sorrettujen vähemmistöjen ongelmat ovat kapitalismin syvien ristiriitojen heijastus, eivät niiden syy. Näin ollen nämä vaatimukset kääntävät huomion pois todellisista ongelmista sekä kylvävät loputonta hämmennystä ja hajaannusta. Nämä tahot myös syyttävät marxilaisia sorrettujen taistelun sivuuttamisesta. He sanovat, että odotamme vallankumousta, joka ratkaisisi kaikki ongelmat, eikä meillä ole vastauksia tässä ja nyt. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Meidän keinomme sorron tuhoamiseksi on luokkataistelu. Esitämme militantin massatoiminnan taktiikoita kaikkea epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Itse asiassa juuri reformistisen identiteettipolitiikan kannattajat puuhailevat kiintiöiden ja juridiikan parissa jättäen samalla kapitalismin rakenteet ennalleen. He kylvävät hämmennystä ja jakavat ihmiset yhä pienempiin ryhmiin jättäen heidät voimattomiksi taistelemaan sorron ja riiston todellista lähdettä vastaan. Ainoa, mitä väitämme on, että sorrettujen ryhmien ongelmat heijastavat luokkayhteiskunnan syviä ristiriitoja, ja on utopistista uskoa, että nämä ongelmat voidaan ratkaista luokkaorjuuden säilyessä. Vain sorrettujen ja riistettyjen kerrosten laajin mahdollinen yhtenäisyys voi taata tehokkaan taistelun sortoa vastaan ja tasata tien kapitalistisen järjestelmän kaatamiseen.

Hajaannuksen politiikka

Ei ole epäilystäkään, etteikö rasismilla olisi tärkeä rooli kapitalistisessa yhteiskunnassa. Hallitseva luokka on aina käyttänyt rasismia hajottaakseen ja heikentääkseen työväenluokkaa asettamalla sosiaaliset ryhmät toisiaan vastaan etnisen alkuperän, ihonvärin, kielen jne. perusteella. Taistelu rasismin kaikkia muotoja vastaan on siksi etusijalla marxilaisille, jotka pyrkivät saavuttamaan työväenluokan maksimaalisen yhtenäisyyden sen taistelussa pääomaa vastaan.

Missään kehittyneessä kapitalistisessa maassa rasismin torjunnalla ei ole niin suurta painoarvoa kuin Yhdysvalloissa. Black Lives Matterin tulo kentälle on ilmaus miljoonien mustien ihmisten toiveesta taistella poliisiväkivaltaa, syrjintää ja rasismia vastaan. Se on ehdottoman edistyksellistä ja sitä on tuettava.

Mutta taipumus "teorisoida" tätä ilmiötä on johtanut ylilyönteihin, joilla voi olla kielteisiä seurauksia erityisesti mustien amerikkalaisten oikeutetussa taistelussa oikeuksistaan. Marxilaiset taistelevat rasismia ja poliisiväkivaltaa vastaan, mutta meillä ei ole minkäänlaista velvollisuutta hyväksyä yksipuolista ja väärää ideologiaa, joka ei auta millään tavalla tätä taistelua vaan vaikeuttaa ja heikentää sitä.

On kiistatta olemassa lukuisia muita sorron muotoja luokkasorron lisäksi, kuten rasismi, seksismi, homofobia, transfobia ja niin edelleen. Marxilaisina tunnustamme kaiken sorron ja taistelemme kaikkia sen muotoja vastaan. Intersektionalisuuden ongelma on, että se korostaa sitä mikä erottaa meitä toisistamme sen sijaan, että toisi esiin sen, mikä meitä yhdistää. Näin se keskittyy erilaisten sorron muotojen ja niin sanottujen "etuoikeuksien" loputtomiin yhdistelmiin, joita kukinvoi kokea, ja väittää, että tämän seurauksena meillä kaikilla on toisillemme ristiriitaisia etuja. Tämä asettaa eri sorretut ryhmät ja työväenluokan kerrokset toisiaan vastaan sen sijaan, että edistettäisiin sellaista kollektiivista, militanttia luokkataistelua, jota tarvitaan kaiken sorron ja luokkapohjaisen hyväksikäytön lopettamiseksi.

Tunnetun intersektionaalisen feministin Patricia Hill Collinsin mukaan "kaikilla ryhmillä on eriasteisia haittoja ja etuoikeuksia" ja "kontekstista riippuen yksilö voi olla sortaja, sorretun ryhmän jäsen tai samanaikaisesti sortaja ja sorrettu". Hän käyttää esimerkkiä valkoisista naisista, joita heidän sukupuolensa vuoksi rangaistaan, mutta ovat etnisen taustansa puolesta etuoikeutettuja. Tämän näkökulman ongelmana on, että mikäli henkilö ei koe tiettyä sorron muotoa, hän on osa sortoa itseään, ja hänellä on näin ollen intressi ylläpitää tätä sorron muotoa muihin nähden. Tämä keskittyminen yksilöön sorron ensisijaisena tekijänä vain lisää epäselvyyttä sorrettujen yhteisen kamppailun tärkeydestä. Lisäksi millään työväenluokan kerroksella ei ole intressiä ylläpitää muiden sortoa. Juuri päinvastoin.

Sen sijaan, että ”intersektionalistit” kokoaisivat kaikki sorretut yhteiseen taisteluun kapitalismia ja porvarivaltiota vastaan, he haluavat hajottaa taistelun pienimpiin mahdollisiin osasiinsa; asettaa mustat naiset mustia miehiä vastaan, mustat vammaiset naiset mustia työkykyisiä naisia vastaan jne. Tällä tavalla hajottamalla ja erottamalla he jakavat liikkeen, kääntävät huomion pois ratkaisevista kysymyksistä ja asettavat eri sorretut ryhmät toisiaan vastaan.

Täten jokainen erillinen segmentti kutsutaan puolustamaan “meidän” oikeuksiamme “teidän” oikeuksianne vastaan. Liike jakautuu yhä pienempiin osiin. Samalla todelliset sortajat, pankkiirit ja kapitalistit, mediamogulit ja poliisipäälliköt, taantumukselliset ja rasistit hierovat käsiään ja katsovat riemuissaan, kuinka liike kuluttaa energiansa lukemattomiin turhanpäiväisiin kinasteluihin ja konflikteihin.

Tämä johtaa siihen, että jotkut aktivistit hyökkäävät toisia aktivisteja vastaan heidän oletetusta asemastaan "etuoikeushierarkiassa" johtuen. Niinpä mustien miesten sanotaan olevan "etuoikeutettuja" verrattuna mustiin naisiin ja niin edelleen. Lista on loputon ja väistämätön tulos on liikkeen hajoaminen tuhanteen sirpaleeseen. Yhteistä vihollista vastaan taistelemisen sijaan jokaista sorron segmenttiä rohkaistaan keskittymään omaan sorron muotoonsa ja argumentoimaan kaikkia muita sorron segmenttejä vastaan.

Massojen taistelun sijaan pienet aktivistiryhmät käyvät erillisiä taistelujaan yksittäisten asioiden puolesta. Mutta ongelma on itse asiassa vielä pahempi. Loogiseen johtopäätökseen vietynä tällainen ajattelu johtaa siihen, ettei minkäänlainen järjestäytyminen ole mahdollista, koska jokainen yksilö on ainutlaatuinen ja hänellä on oma ainutlaatuinen, erillinen kokemuksensa kapitalismista. Puhuminen "liittolaisista" ja yhdestä rintamasta on vain savuverho, joka hämärtää heidän kannattamansa hajaantumiseen johtavan lähestymistavan.

Eräs esimerkki niistä järjettömistä äärimmäisyyksistä, joihin nämä ajatukset johtavat, on viime aikoina esiintynyt viha radikaaleja feministejä kuten Julie Bindeliä, Germaine Greeriä ja muita kohtaan, jotka ovat esittäneet useita provokatorisia kommentteja transnaisista. Radikaalit feministit ovat väittäneet, etteivät transnaiset ole “todellisia naisia”. Tämä on paraatiesimerkki identiteettipolitiikan pakkomielteestä määritellä, mihin kategoriaan kukin kuuluu. Lisäksi sen sijaan että poliittisesti haastettaisiin ajatuksia joista ollaan eri mieltä, molemmat osapuolet reagoivat boikotein, eväämällä esiintymisoikeudet tilaisuuksissa (engl. no-platforming), protestein ja huliganismilla, jolla estetään tapahtumien järjestäminen ja vaiennetaan keskustelu.

Jos pitää paikkansa, että jokainen sorrettujen ihmisten segmentti kokee sorron eri tavalla, voidaan yhtä pätevästi väittää, että myös jokainen erillinen yksilö kokee asiat eri tavalla, ja siksi kukaan muu ei voi ymmärtää minun ongelmiani, jotka ovat minun henkilökohtaista omaisuuttani. Tämä argumentti johtaa suoraan subjektiivisen idealismin filosofiseen suohon, jonka Lenin niin kattavasti torjui teoksessaan Materialismi ja empirian kritiikki. Intersektionaalisuuteen olennaisesti kiinnittynyt subjektiivinen idealismi esiintyy karkeimmassa muodossaan seuraavassa Patricia Hill Collinsin lainauksessa: "dominaation yleisessä matriisissa on useita ryhmiä, joista jokaisella on erilaisia kokemuksia haitoista ja etuoikeuksista, jotka tuottavat vastaavia osittaisia näkökulmia... Millään ryhmällä ei ole selkeää näkökulmaa kokonaisuuteen. Millään ryhmällä ei ole teoriaa tai metodologiaa, jonka avulla se voisi löytää absoluuttisen "totuuden".

Luokka-aseman merkitys hylätään

Harvoissa "intersektionaalisuuden" kannattajien artikkeleissa ja puheissa edes mainitaan luokkaa, saati työväenluokkaa. Niissä harvoissa tapauksissa, joissa luokka mainitaan, sitä ei ilmaista marxilaisella tavalla, vaan syrjinnän muotona ("klassismi") - vain yhtenä monista sorroista eikä suinkaan tärkeimpänä. Työväenluokka ei enää näyttäydy kaiken vaurauden tuottajana, jota käytetään hyväksi tuotantoprosessissa, vaan vain yhtenä "syrjittyjen" luokkana monien muiden joukossa. Tämä on jälleen yksi surullinen esimerkki entisistä vasemmistolaisista, jotka ovat täysin hylänneet kommunismin ja näköalan sosialistiseen vallankumoukseen.

Intersektionalistit etsivät sorron juuria ihmisten sosiaalisesta käyttäytymisestä ja kielestä, eivät luokkayhteiskunnasta tai pankkiirien ja kapitalistien taloudellisesta ylivallasta. Intersektionalististen näkemyksen mukaan naisten sorto ei ole niinkään seurausta kapitalistisesta palkkaorjuudesta, vaan syrjivästä kielestä tai organisaatioiden syrjivistä rakenteista.

Entisissä siirtomaissa, stalinismin ideologisen konkurssin seurauksena, eri ryhmät ja suuntaukset etsivät Kiinan ja Kuuban vallankumousten voiton myötä uutta, omaperäisempää muotoa "marxilaisen ortodoksian" ulkopuolelta, uutta vapauden filosofiaa. Tällainen filosofia väittää, että avain entisten siirtomaiden vapauttamiseen on päästä eroon eurosentrisestä ajattelusta ja kielestä, mikä johtaisi epistemologiseen ja älylliseen dekolonisaatioon. Tämä loisi perustan näiden maiden historian ymmärtämiselle "alkuperäisellä" tavalla, mistä alkaisi niiden emansipaatio. Tämä reformistinen ja taantumuksellinen ajattelu ei kutsu meitä taistelemaan porvaristoa ja sen raakoja riiston muotoja vastaan, vaan etsimään, epistemologisesti katsoen, uusia teitä eteenpäin.

Tästä näkökulmasta ei ole enää tarvetta vallankumoukselle, joka tähtää yhteiskunnan radikaaliin jälleenrakentamiseen, vaan uudistumiseen ja muutoksiin ihmisten mentaliteetissa ja käytöksessä. Tavoitteena ei ole muuttaa yhteiskuntaa, vaan pyrkiä abstraktisti yksilölliseen itsensä toteuttamiseen – siitä ei niin väliä, että niin kauan kuin kapitalismi jatkuu, jatkuvat myös riisto ja sorto.

Vallankumouksellinen puolue on työkalu, jolla työväenluokka ottaa vallan ja muuttaa yhteiskuntaa. Se ei ole kopio uudesta yhteiskunnasta pienoismuodossa, vaan katalysaattori sen luomiseen materiaalisessa todellisuudessa. On sanomattakin selvää, että taistelemme poliittisessa toiminnassamme kaikkia sorron ilmaisumuotoja vastaan. Intersektionalistit kuitenkin kuvittelevat voivansa rakentaa puhtaan organisaation, joka on siivottu syrjivästä käytöksestä ja joka pystyy luomaan syrjinnästä vapaan yhteiskunnan. He eivät ymmärrä, että jokaiseen organisaatioon kohdistuu paineita siitä yhteiskunnasta, jossa se on rakennettu. Esimerkiksi naisten sorto kapitalismissa tekee epätodennäköiseksi, että meillä olisi miesten ja naisten tasa-arvoinen edustus useimmissa organisaatioissa niin kauan kuin kapitalismi on olemassa. Meidän on poistettava kaikki esteet naisten ja muiden sorrettujen ryhmien osallistumiselle, mutta emme voi poistaa luokkayhteiskunnan paineita niin kauan kuin luokkayhteiskunta itsessään on olemassa. Intersektionalistit päätyvät keskittämään kaiken energiansa siihen, että rakentavat utopistista tulevan yhteiskunnan prototyyppiä vanhan puitteissa sen sijaan, että rakentaisimme organisaation, joka voi panna lopun tälle yhteiskunnalle ja sen syrjivälle perusluonteelle sekä toiminnalle. Intersektionalistien idealistinen käsitys on täydellinen vastakohta materialistiselle ja dialektiselle käsitykselle yhteiskunnasta. Idealismi näkyy myös "uudistuksissa", joita tämän liikkeen eri suunnat esittävät: "sukupuolineutraali kieli", "sukupuolineutraali lastenkasvatus" jne. Intersektionalistit kuvittelevat siis, että sorron juuret ovat huonoissa ideoissa, jotka voidaan yksinkertaisesti "valistaa pois", mikä on täysin reformistinen ja utopistinen ajatus.

”Feminismin eri koulukunnat?”

Viime vuosina useissa maissa on ilmennyt sorron ja syrjinnän vastaisia joukkoliikkeitä. Näistä esimerkkeinä ovat Black Lives Matter -liike, joka vastustaa nuorten mustien tappamista poliisin toimesta, Irlannin samaa sukupuolta olevia pareja koskeva kansanäänestys, Puolan aborttioikeuksia puolustava liike sekä naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen liike Argentiinassa, Meksikossa ja monissa muissa maissa. Nämä liikkeet heijastavat edistyksellisiä suuntauksia, joihin meidän on liityttävä mukaan ja joihin voi ennen pitkää sisältyä myös koko järjestelmän kyseenalaistaminen.

Espanjassa kahdeksannen maaliskuuta lakkoon ja "La Manada" (suom. susilauma) -joukkoraiskaajia vastustavaan liikkeeseen osallistui satoja tuhansia ja jopa miljoonia ihmisiä, mutta feminismin nimissä. Kansan silmissä feminismistä on tullut sana, joka tarkoittaa "taistelua naisten tasa-arvon puolesta". Maaliskuun kahdeksannen päivän "feministiseen lakkoon" kutsuvien järjestöjen johtajat ovat kuitenkin feministejä siinä mielessä, että he noudattavat feminististä teoriaa. He väittävät, että naisten vapautumistaistelun on oltava "transversaalista" (eli luokka- ja poliittiset rajat ylittävää), että miehet voivat parhaimmillaankin olla vain "liittolaisia" eikä heidän pitäisi osallistua lakkoon, vaan heidän roolinsa tulisi olla naisten korvaaminen töissä lakon aikana. Lisäksi he kannattavat ajatusta, että naisten hyväksikäyttö kapitalismissa tapahtuu työvoiman uusintamisen piirissä, ja siksi meidän pitäisi taistella sen puolesta, että naiset saisivat “palkkaa kotitaloustöistä”. Kun liikkeestä tuli joukkoliike, useimmat osallistujat eivät olleet edes tietoisia monista näistä ajatuksista.

Näissä olosuhteissa jotkut toverit ovat esittäneet, että meidän pitäisi omaksua sana "feministi" ja määritellä itsemme sellaiseksi. Tämä ei ole mielestämme oikein eikä tarpeellista. Tietenkin olisi vakava poliittinen virhe aloittaa argumentointi kirjallisesti tai interventioissamme keskittymällä polemisoimaan sanan "feminismi" merkityksestä. Meidän on hyödynnettävä, kuten kaikkien joukkoliikkeiden kohdalla, feministisen liikkeen edistyksellisimpiä ja vallankumouksellisia piirteitä ja tuotava esiin positiivisella tavalla omaa ohjelmaamme ja strategiaamme. Meidän on taisteltava toverillisesti liikkeen johtajien esittämiä vääriä ja haitallisia ajatuksia vastaan, samalla kun olemme yhteydessä vallankumoukselliseen henkeen, joka innoittaa sen syvempiä kerroksia. Näin olemme tehneet tähän mennessä mm. Meksikossa, Italiassa (jossa oli joukkoliike 8. maaliskuuta 2017) ja Espanjassa. Se, ettemme kutsu itseämme "feministeiksi", ei ole ollut este interventioillemme.

Monet nuoret miehet ja naiset kutsuvat itseään feministeiksi olematta sellaisia marxilaisesta näkökulmasta. He tulevat tietoisiksi yhteiskunnan eriarvoisuudesta ja feministeiksi itseään kutsumalla he tarkoittavat, että vastustavat naisten sortoa ja haluavat tasa-arvoisen yhteiskunnan. Se voi olla lähtökohta vallankumouksellisille marxilaisille johtopäätöksille.

Feministit syyttävät "patriarkaattia" useimmista yhteiskunnan ongelmista. On totta, että naisten orjuuttaminen on vanhin orjuuden muoto, joka syntyi luokkavallan kanssa samaan aikaan ja on ollut olemassa tuhansia vuosia. Vain perustavanlaatuinen yhteiskunnan uudelleenmuodostaminen voi lopettaa tämän vastenmielisen sorron lopullisesti. Mutta tällaisen perustavanlaatuisen muutoksen voi saada aikaan vain työväenluokan yhtenäinen vallankumouksellinen toiminta. Se edellyttää työväenluokan miesten ja naisten toiminnan yhtenäisyyttä, yhteistä taistelua vapautumisesta kokonaisena luokkana. Feministeillä on taipumus nähdä patriarkaatti luokkayhteiskunnasta erillisenä rakenteena, mikä johtaa siihen väistämättömään johtopäätökseen, että taistelu naisten emansipaation puolesta jää erilliseksi työväenluokan vapauttamisesta. Tämä on taantumuksellinen ja luokkaa hajottava ajatus, joka on myös läsnä, vaikkakin laimennetussa muodossa, monien itseään marxilaisiksi tai sosialistisiksi feministeiksi kutsuvien keskuudessa.

Naisten täydellinen vapautuminen voidaan saavuttaa vain yhteiskunnallisella vallankumouksella, joka poistaa yleisen sorron, johon naistenkin sortaminen perustuu. Tarkoittaako tämä sitä, että jätämme huomiotta taistelun esimerkiksi naisten oikeuksista kapitalismin vallitessa? Ei tietenkään! Taistelemme pienintäkin syrjintää ja naisten sortoa vastaan. Se on kaikkien työntekijöiden militantin yhtenäisyyden edellytys.

Joskus väitetään, että on olemassa erilaisia feministisiä koulukuntia, ja näin epäilemättä onkin. On myös olemassa monia erilaisia anarkismin koulukuntia, joista jotkut ovat lähempänä marxilaisuutta kuin toiset. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että aidon marxismin ja anarkismin välillä on selvä raja.

Vaikka erilaisia anarkismin muotoja onkin olemassa, niillä kaikilla on samat ennakkoluulot, tavalla tai toisella. Tapa voittaa ne anarkistit, jotka ovat lähempänä kommunismia, ei ole teeskennellä, ettei näitä eroja ole olemassa, tai sanoa anarkisteille: "Näettekö! Taistelemme itse asiassa saman asian puolesta!” Päinvastoin. Tapa hälventää rehellisen anarkistin hämmennystä on selittää ero toisaalta anarkismin sekavien ja epätieteellisten sekä toisaalta vallankumouksellisen marxismin selkeiden ja tieteellisten ideoiden välillä.

Venäjän vallankumouksen aikaan jotkut kuvailivat itseään "anarkokommunisteiksi". Vallankumouksen kokemusten seurauksena anarkistien parhaat proletaariset elementit lähentyivät bolshevismia taistellen rinta rinnan bolshevikkien kanssa sekä vallankumouksessa ja sisällissodassa. Monet heistä liittyivät kommunistiseen puolueeseen. "Anarkokommunismin" suuntaus edusti eräänlaista puoliväliä tai siirtymävaihetta matkalla kohti kommunismia.

Samalla tavalla on mahdollista, että jotkin feminismin muodot ovat edistyksellisempiä kuin toiset. Marxilaisten on taisteltava kaikin käytettävissämme olevin keinoin naisten täydellisen emansipaation puolesta. Voidaan kysyä, mitä feminismi on? Tämä on kysymys, johon on melko mahdotonta vastata millään yksiselitteisellä tavalla. Se on termi, jota käyttävät sekä konservatiivit että liberaalit, edistykselliset ja vasemmistolaiset. Sitä käytettiin puolustamaan Afganistanin sotaa naisten oikeuksien suojelemiseksi, ja sitä käyttävät myös ne, jotka aidosti haluavat taistella tasa-arvon ja ihmiskunnan vapautumisen puolesta. Itse asiassa Espanjassa jopa oikeistolainen hallitseva puolue käytti purppuraisia feministisiä nauhoja kahdeksas maaliskuuta osoittaakseen, että he "ovat myös feministejä"! Oxford-sanakirja määrittelee feminismin seuraavasti: "Naisten oikeuksien puolustaminen sukupuolten välisen tasa-arvon pohjalta." Tämä määritelmä osoittaa termin keskeisen ongelman: se ei sano oikeastaan mitään luokkanäkökulmasta.

Feminismi voidaankin parhaiten määritellä sillä, mitä se ei ole: se ei anna mitään vastausta siihen, kuinka sorto syntyi ja miten sitä voidaan torjua tai miten se on mahdollista poistaa. Kaikilla erilaisilla feminismin muodoilla on omat vastauksensa, jos niitä on ollenkaan. Feminismi viittaa siihen, että jollain tavalla on mahdollista poistaa naisten sorto ennen kuin tämän sorron perimmäinen syy, kapitalismi ja luokkayhteiskunta, poistetaan. Selventämisen sijaan se hämärtää luokkarajoja. Kaikki erilaiset feminismit katsovat vain oireita, ei perimmäisiä syitä. Marxilaisina meidän on todettava selkeästi, miten asiat ovat. Tarvitsemme selkeän rajaviivan suhteessa feminismiin. Tämä ei johdu siitä, että emme taistelisi "naisten oikeuksien puolesta sukupuolten tasa-arvon pohjalta", mitä tietysti teemme, vaan siitä, että jopa "paras" feminismi luo vain hämmennystä ja valheellista yhtenäisyyden tunnetta toisilleen antagonististen luokkien välillä.

Siksi ei ole mitään järkeä julistaa itseämme marxilaisiksi feministeiksi. Itse asiassa se on suorastaan haitallista eikä auta tekemään kysymystä selkeäksi rehellisille nuorille luokkataistelijoille, jotka kutsuvat itseään feministeiksi. Päinvastoin, meidän on selitettävä avoimesti, miksi emme ole feministejä, jotta voimme ohjata heidät marxismin tielle ja jotta emme tahtomattamme luo siltaa pikkuporvarillisille, ei-luokkaisille ideoille ja filosofiselle idealismille, jota kautta ne pääsisivät soluttautumaan marxilaisten riveihin.

Vaikka emme voi julistaa itseämme feministeiksi, emme myöskään saa antaa sellaista vaikutelmaa, että suhtaudumme millään tavalla välinpitämättömästi siihen syvään ja vahvaan suuttumuksen tunteeseen, jota lukuisat työväenluokan naiset kokevat. He kärsivät sekä asemastaan työläisinä että sukupuoleltaan naisina kapitalismin ikeessä. Emme myöskään saa antaa tilaa paikkansapitämättömälle ajatukselle, että marxilaiset lykkäisivät taistelun naisten vapauttamisesta kaukaiseen sosialistiseen tulevaisuuteen. Feminismin lipun alla, kaikista sen ristiriitaisuuksista ja rajoituksista huolimatta, uusi sukupolvi naisia on siirtymässä taisteluun nykyistä yhteiskunnan tilaa vastaan. Tästä konkreettisesta tilanteesta käsin, tunnistaen sen vallankumoukselliset mahdollisuudet, meidän on löydettävä tapa yhdistää ikivanha naisten sorto kapitalismin rappion aikakauden konkreettisiin olosuhteisiin.

Samoin työskennellessämme vallankumouksellisina ammattiliitoissa osallistumme työtovereiden päivittäisiin kamppailuihin, vaatien samaan aikaan taistelevia ammattiliittoja ja sosialistista politiikkaa. Meidän on myös osallistuttava jokaiseen naisten joukkoliikkeeseen, pyrittävä antamaan sille militantti luonne ja yhdistämään välittömät vaatimukset yhteiskunnan perustavanlaatuisen muutoksen tarpeeseen. Velvollisuutemme on luoda silta naisten demokraattista pyrkimyksistä ja tasa-arvotaistelusta kaikkien työläisten yhteiseen taisteluun sortavaa järjestelmää vastaan, korostaen tarvetta lyödä yhdessä viimeinen isku kapitalismia vastaan, joka aina pyrkii hajottamaan sorretun luokan oman herruutensa säilyttääkseen.

Sanomalla olevansa "marxilainen feministi" vihjaa, ettei marxilaisuus itsessään kattaisi taistelua tasa-arvon puolesta. On totta, ettei tämä pitänyt paikkaansa stalinismissa. Mutta aivan kuten taistelemme stalinismia vastaan palauttaaksemme marxilaisen perinnön sille kuuluvalle paikalleen, on meidän tehtävä niin myös tämän sorron saralla. Stalinismi ei ole marxilaisuutta eikä stalinistinen byrokraattinen hallinto ollut sosialismia. Samoin meidän täytyy korostaa, ettei stalinistisella näkemyksellä naisista, homoseksuaaleista jne. ole mitään yhteistä marxilaisuuden kanssa.

Määritelmällisesti sana "nainen” kattaa kaikkiin luokkiin kuuluvat naiset – luokkiin, joilla on keskenään sovittamattomat intressit. Koska feminismi hämärtää nämä ratkaisevat luokkaerot ja ristiriidat, sitä ei voi sovittaa yhteen marxismin kanssa, jonka lähtökohta on luokka-analyysi. Jos haluamme voittaa marxilaisuutta kohti liikkuvat feministit, voimme tehdä sen vain olemalla ehdottoman johdonmukaisia periaatteissamme. Meidän on toistuvasti painotettava, että naisten täysi vapautuminen voidaan saavuttaa vain luokan yhtenäisyyden ja sosialistisen vallankumouksen avulla. Jotkut kutsuvat itseään feministeiksi, koska he puolustavat naisten oikeuksia. Marxilaiset puolustavat myös naisten oikeuksia, vaikka emme ole feministejä. Joka tapauksessa meidän on selitettävä toverillisesti, että emme vastusta heidän taisteluaan. Päinvastoin, kannatamme naisten oikeuksia, mutta uskomme, että ne voidaan saavuttaa ainoastaan kamppailulla kapitalismia vastaan, ei luokan jakamiseen tähtäävällä politiikalla. Meidän on samanaikaisesti toimittava eturintamassa jokaisessa taistelussa syrjintää ja eriarvoisuutta vastaan taistelemalla pienimmänkin vaatimuksen puolesta, joka pyrkii edistämään tasa-arvon asiaa ja vastustaa kaikenlaista sortoa tai syrjintää. Näistä esimerkkeinä:

  • täystyöllisyys, sama palkka samasta työstä
  • leikkausten lopettaminen (vaikuttavat suhteettomasti naisiin leikkaamalla heidän palkkojaan ja pakottamalla heidät tekemään enemmän kotitöitä, hoitamaan lapsia ja vanhuksia sosiaalipalvelujen puutteen korvaamiseksi)
  • aborttioikeus
  • ilmainen, laadukas terveydenhuolto kaikille, mukaan lukien rajoittamaton pääsy ilmaiseen perhesuunnitteluun, aborttiklinikoille ja turvakoteihin
  • vanhempainvapaa täydellä palkalla
  • massiivinen julkinen ohjelma kotien rakentamiseksi
  • laaja ilmaisten ja laadukkaiden lastentarhojen verkosto, jotka ovat käytettävisssä milloin tahansa työssä käydään
  • ilmainen ja laadukas vanhustenhoito sekä kotioloissa että laitoksissa
  • ilmaiset ateria- ja pesulapalvelut
  • ilmaiset, laadukkaat ruokalat töissä ja kouluissa
  • naisiin kohdistuvan väkivallan vastustus ja ehkäiseminen

Menestyksellisen taistelun edellytys on kuitenkin mies- ja naistyöläisten yhtenäisyys työläisinä. Tärkein rajanveto on, että marxismi selittää yhteiskuntaa luokista lähtien, ei sukupuolen perusteella. Yhteiskunnan perustavanlaatuisin jako on työläisten ja kapitalistien, riistettyjen ja riistäjien välillä. On myös totta, että on olemassa muunlaista sortoa. Mutta loppujen lopuksi mitään sortoa ei voida ratkaista kapitalismin pohjalta.

Kuten kaikissa muissakin kysymyksissä (palkat, eläkkeet, asunnot, terveydenhuolto, työolot), päivittäinen taistelu työväen intressien puolesta kapitalismin puitteissa on ainoa tapa mobilisoida ja organisoida työväenluokka kapitalismin kukistamiseen. Tässä naisilla työläisinä on ehdottoman tärkeä rooli.

Tietysti suhtaudumme myönteisesti siihen, että jotkut feministit ovat alkaneet nähdä feminismin rajoitukset. Mutta tällä myönteisellä suuntauksella voi olla rooli vain siirtymävaiheena, joka johtaa lopulta johdonmukaisesti vallankumouksellisen luokkanäkökulman omaksumiseen. Naisten täydellinen emansipaatio saavutetaan sosialistisen vallankumouksen voittaessa tai sitä ei saavuteta ollenkaan.

"Terminologinen radikalismi"

Aidon tasa-arvotaistelun sijaan meille tarjotaan keinotekoisia kiintiöitä. Sen sijaan että tarjotaan taistelua emansipaation ja yhteiskunnan vallankumouksellisen uudelleenrakentamisen puolesta, meille tarjotaan "poliittista korrektiutta". Tämä tiivistyy loputtomiin pikkuriitoihin sanoista ja semantiikasta: tämän tai tuon sanan käytön sopimattomuudesta, tarpeesta muuttaa "sukupuoliperusteista kieltä" ja niin edelleen ad infinitum.

Postmodernistisen "naratiivin" todellisessa hengessä, jossa Teko korvataan Sanalla on tuhlattu loputtomasti aikaa eräissä maissa, joissa itseään "vasemmistolaisiksi" ja jopa "marxilaisiksi" kutsuvat vääntelevät kieltä verbaaliakrobatiallaan. Tähän liittyy esimerkiksi maskuliini- ja feminiinimuotojen neutraloiminen, joka päätyy kielen mutaatioihin, kuten "compañer@s" espanjaksi, "compagn*" italiaksi pari esimerkkiä mainitaksemme. Tällainen sanoilla leikkiminen ei edistä millään tavalla naisten, mustien tai kenenkään muun emansipaatiota. Se on mitä karkeinta ja naurettavinta tokenismia, pintapuolista “moninaisuutta”.

Saksalaisessa ideologiassa Marx ja Engels jo käsittelivät ajatusta, että muuttamalla yksilöiden tietoisuutta voitaisiin muuttaa aineellisia olosuhteita ja että vallankumouksen aikaansaamiseksi on ensin "koulutettava" ihmisiä:

"Kommunistisen tietoisuuden massatuotannon ja itse kommunismin menestyksen kannalta ihmisten muuttaminen massojen mittakaavassa on välttämättömästi muutosta, joka voi tapahtua vain käytännön liikkeessä, vallankumouksessa; tämä vallankumous on siis välttämätön, ei vain siksi, että hallitsevaa luokkaa ei voida kaataa millään muulla tavalla, vaan myös siksi, että sen kaatava luokka voi vain vallankumouksessa karistaa harteiltaan kaiken aikojen kuluessa kertyneen saastan ja tulla kykeneväksi perustamaan yhteiskunnan uudelleen.”

Postmodernistinen pakkomielle kieleen kääntää koko kysymyksen ylösalaisin. Kielen muuttaminen ei muuta sorron todellisuutta pienimmässäkään määrin. Tällainen ajattelu paljastaa pohjiaan myöten idealistisen lähestymistavan. Kieli kyllä muuttuu ja kehittyy heijastaen muutoksia todellisessa maailmassa, mutta ei toisin päin.

Riitely sanoista on tyypillinen ilmiö yliopiston seminaareissa, joissa ihmisillä on enemmän kuin riittämiin aikaa omistautua loputtomille väittelyille turhanpäiväisyyksistä, kuin omaa häntäänsä jahtaava koira. Saksalainen runoilija Goethe kirjoitti: "Alussa oli teko." Naisten vapauttaminen edellyttää toimia sorron ja syrjinnän torjumiseksi. Mutta onnistuneen joukkotoiminnan edellytys on juuri työväenluokan naisten ja miesten militantti yksituumaisuus pomoja vastaan, joiden valta perustuu kaikkien työläisten orjuuteen.

Vaikuttaisi, että "radikaaleilla" pikkuporvareilla täytyy aina olla jotain näperreltävää, kuten niin kutsuttu queer-teoria. Tämä kirjoitus ei ole oikea paikka analysoida tätä teoriaa yksityiskohtaisesti. Tätä varten voidaan omistaa erillisiä julkaisuja ja artikkeleita. Toistaiseksi riittää vain toteamus, että kyseessä on täysin taantumuksellinen käsite, joka juontaa juurensa filosofiseen idealismiin sen karkeimmassa muodossa. Queer-teoria kylvää eripuraa, joka heikentää taistelua sortoa vastaan ja väistämättä pelaa vastavallankumouksellisten pussiin, riippumatta siitä, mihin queer-teorian käsitteiden käyttäjät pyrkivät.

Marxismi perustuu filosofiseen materialismiin – ainoaan todella tieteelliseen menetelmään luonnon, yhteiskunnan ja ihmisten käyttäytymisen analysoimiseksi. Pitipä siitä tai ei, seksi eläinmaailmassa (mukaan lukien ihmiseläimet) on normaali lisääntymismenetelmä. Lisääntymistä ilman parittelua esiintyy eläinmaailmassa, esimerkiksi lieroissa ja tietyissä kaloissa. Mutta se katoaa evoluution kehittyessä ja puuttuu kokonaan nisäkkäistä.

Sukupuoli ei ole asia, jonka ihmiset ovat tietoisesti keksineet tai josta ovat päättäneet. Se on evoluution tuote. Ajatus siitä, että sukupuoli voidaan määrittää keinotekoisesti ihmisen tahdosta riippuen on sekä mielivaltainen että filosofisesti ja tieteellisesti väärä.

Perimmäinen sukupuolten jako on miehen ja naisen välillä. Tämä määräytyy luonnollisesti lisääntymisprosessin mukaan, joka puolestaan sisältää työn jakautumisen siemenen, josta tietyssä vaiheessa muodostuu yhteiskunnan luokkajaon perusta. Naisten alistaminen miehille, joka ilmenee patriarkaalisissa perhesuhteissa, ajoittuu luokkayhteiskunnan alkuvaiheeseen, ja se hävitetään lopullisesti vasta luokkayhteiskunnan itsensä lakkauttamisen jälkeen.

Marxilaiset taistelevat naisten ja kaikkien muiden sorrettujen todellisesta emansipaatiosta. Mutta emansipaatiota ei voida saavuttaa vain kuvittelemalla, ettei sukupuolta ole olemassa. Ihminen voi kuvitella olevansa mitä tahansa. Mutta loppujen lopuksi on pakko hyväksyä aineellinen todellisuus filosofisen idealismin mentaalisten kiemurtelujen yli.

Queer-teorian lukemattomien outojen ja ihmeellisten muunnelmien keskellä (kyseessä ei ole rakennelma, jota pitäisi kunnioittaa nimellä “teoria” alun perinkään) näyttää kulkevan yksi yhteinen lanka: ensinnäkin se esittää sukupuolen puhtaasti sosiaalisena konstruktiona, joka kieltää kaikki biologiset ja aineelliset näkökohdat. Seuraava askel on luoda mielikuvituksessa lähes loputon kokoelma sukupuolia, josta jokainen voi vapaasti valita omansa.

Emme kiellä etteikö miehen ja naisen lisäksi ole olemassa välimuotoja, jotka ovat olleet tunnettuja jo pitkään. Esikolumbiaanisessa Amerikassa tällaisia ihmisiä pidettiin erityisenä sosiaalisena ryhmänä ja heihin suhtauduttiin kunnioituksella.

Nykyajan tieteelliset saavutukset antavat ihmisille mahdollisuuden vaihtaa sukupuoltaan, ja tämän pitäisi olla kaikkien sitä tarvitsevien saatavilla. On sanomattakin selvää, että vastustamme täysin kaikenlaista syrjintää ja suvaitsemattomuutta transihmisiä kohtaan. Meillä ei myöskään ole mitään sitä vastaan, että kukin identifioituu haluamallaan tavalla. Mutta esittämällä tämän keinona yhteiskunnan fundamentaaliseksi muuttamiseksi päädymme ajatukseen (joka on erittäin kätevä hallitsevalle luokalle), että emansipaatiossa on kyse puhtaasti henkilökohtaiseen elämään kuuluvista valinnoista.

Näemme tällaisten ideoiden kielteiset vaikutukset joidenkin radikaalien feministien ja transoikeusaktivistien välisissä ikävissä kahnauksissa ja katkerissa kiistoissa. Sellaisen kehityksen ei voi sanoa palvelevan taistelua sortoa vastaan missään mielessä tai muodossa. Nämä ideat ovat täysin taantumuksellisia ja niitä vastaan on taisteltava.

"Identiteetti" työväenliikkeessä

Marxilaiset taistelevat naisten emansipaation puolesta ja puolustavat kaikkia edistyksellisiä toimenpiteitä, olivatpa ne kuinka osittaisia tahansa, jotka voivat parantaa naisten asemaa jopa nykyisen kapitalistisen järjestelmän rajoissa. Mutta me käymme tätä taistelua omilla menetelmillämme, toisin sanoen proletariaatin luokkataistelun menetelmillä.

Viime kädessä naisten todellinen ja täydellinen emansipaatio voidaan toteuttaa vain yhteiskunnan täydellisen muutoksen pohjalta, toisin sanoen sosialistisen vallankumouksen kautta. Mutta tämän edellytyksenä on työväenluokan yhtenäisyys sekä tietoisuus sen vallankumouksellisista tehtävistä.

Marxilaiset vastustavat kaikenlaista sortoa tai syrjintää ja taistelevat niitä vastaan. Mutta niitä vastustaessamme emme saa koskaan unohtaa, että päätavoitteemme on taistella sosialismin puolesta, ja se tarkoittaa ennen kaikkea työväenluokan yhtenäisyyden puolustamista. Puolustamme työväenluokan täydellistä yhtenäisyyttä yli sukupuolen, etnisen alkuperän, kielen tai uskonnon. Kaikki mikä auttaa säilyttämään työläisten yhtenäisyyden ja kohottamaan heidän luokkatietoisuuttaan, on edistyksellistä. Mikä tahansa jakaa työläisiä mistä tahansa syystä, on taantumuksellista ja se on torjuttava. Tämä on seikka, jota meidän on painotettava. Naisten sorto – ja erityisesti työväenluokan naisten sorto – sekä muut kapitalismin vitsaukset, kuten ympäristön tuhoaminen tai kansallinen sorto, ovat olennainen osa kapitalismia. Kapitalismia ei voi olla ilman kotiorjuutta tai "kaksinkertaista taakkaa", jota työväenluokan naiset kohtaavat; ei voi olla kapitalismia ilman suurten monikansallisten yritysten ahneuden aiheuttamaa planeetan tuhoa; kapitalismia ei voi olla ilman, että imperialistiset vallat orjuuttavat pienet kansakunnat ryöstääkseen heidän resurssejaan ja varmistaakseen hegemoniansa muita valtoja vastaan. Siten ainoa todellinen tapa tehdä loppu kaikista näistä vitsauksista on yhteiskunnan sosialistinen muutos, jota johtaa työväenluokka.

Työväenliikkeen byrokratia on oppinut asettamaan eri työväen ryhmiä toisiaan vastaan sallien palkkaerot eri työväenluokan osien välillä. Ammattiliittojen johtajat, jotka etsivät helppoa elämää ja kompromisseja pomojen kanssa, myyvät tietyt työntekijäryhmät vastineeksi myönnytyksistä toisille. Yhä useammassa maassa tämä byrokratia käyttää systemaattisesti "positiivista syrjintää" täyttääkseen työväenliikkeen johtavat paikat uraopportunistisilla elementeillä, jotka käyttävät sukupuoltaan tai etnistä alkuperäänsä edistääkseen omaa uraansa oikeistolaisen byrokratian avustuksella, työntäen vasemmistolaiset ehdokkaat syrjään.

Byrokraatit haluavat perustaa "varattuja paikkoja" naisille, mustille jne. omista itsekkäistä syistään. Varsinkin ammattiyhdistysbyrokratia käyttää tätä keinoa laimentaakseen vaaleilla valittujen elinten kokoonpanoa. He tukeutuvat uraopportunististen byrokraattien ryhmiin, jotka oletettavasti edustavat "erityisryhmiä", jotka siten pääsevät tikkaita ylöspäin tällaisen kähminnän avulla. Nämä elementit puolestaan tukevat mielellään byrokratian johtoa niin kauan kuin heille annetaan autonomia ajaa "asioitaan". Sen sijaan, että näille näin nämä “erityisryhmät” jotenkin saavuttaisivat “representaatiota”, päästään entistäkin vähemmän edustukselliseen johtajuuteen, jossa johto ei valita heidän todellisten poliittisten näkemystensä perusteella, vaan yksinkertaisesti kiintiöiden täyttämiseksi.

Sukupuolen tai etnisen taustan painottaminen ratkaisevana seikkana pyrkii jakamaan ihmisiä, ei luokan vaan muiden erojen perusteella. Seuraukset ovat erittäin kielteisiä työväenluokan kannalta. Ei ole sattumaa, että oikeistolaiset ammattiliittojen johtajat ja erityisesti vasemmistoreformistit käyttävät kaikkialla "poliittista korrektiutta" ja "identiteettipolitiikkaa" kääntääkseen huomion pois luokkataistelusta ja työväenluokan todellisista ongelmista. He keskittyvät kysymyksiin kielestä sen sijaan, että taistelisivat sortoa vastaan militantin luokkataistelun metodein.

Nämä tuhoisat ideat ovat aseita ammattiyhdistysbyrokratian taantumuksellisimpien osien käsissä, joiden päätehtävänä on valvoa työväenluokkaa sekä rajoittaa luokkataistelun laajuutta ja tehokkuutta. Byrokratian poliisitoimenpiteiden perinteiseen asevarastoon kuuluvat kurinpidollisten seuraamusten uhka, militanttien luottamusmiesten poistaminen, erottamiset jne. Näihin on nyt lisätty uusi menetelmä: "identiteettipolitiikan" fanaatikkojen taholta pelottelu ja noitavainot.

Eräässä ammattiliittojen kongressissa Britanniassa identiteettipolitiikan puolestapuhujat esittivät päätöslauselmaa, jossa todettiin, että ammattiliiton on automaattisesti hyväksyttävä kaikki naisen miestä kohtaan esittämät syytökset häirinnästä ilman muita todisteita kuin asianomaisen naisen sana. Eräs miespuolinen edustaja haastoi tämän seuraavasti: ”Olen luottamusmies. Kuvittele, että minulla on naisjohtaja, joka haluaa päästä eroon minusta. Hänellä olisi erittäin helppo tehtävä: syyttäkää vain minua häirinnästä ja minut erotettaisiin välittömästi, eikä ammattiliitto pystyisi puolustamaan minua." Tällä kertaa esitys hylättiin. Mutta tällaisen politiikan vaara on ilmeinen.

Syy sille, miksi näitä tahoja ei voi haastaa vakavasti ei johdu siitä, että he olisivat voittaneet väittelyn, vaan siitä, että ihmiset pelkäävät joutuvansa identiteettipolitiikan kannattajien kiusaamiksi. Jokainen, joka uskaltaa vastustaa heidän juonitteluaan, leimataan välittömästi rasistiksi, naisvihaajaksi tai muuksi mieleen tulevaksi väärintekijäksi. Tämä on johtanut vakavasti häiritsevään toimintaan ja ilkeämielisiin panettelukampanjoihin, jotka on suunnattu vasemmistolaisia ammattiyhdistysaktivisteja vastaan, joita on jahdattu tekaistujen syytösten perusteella. Vastalauseet tukahdutetaan välittömästi identiteettipolitiikan puolestapuhujien huudolla. He eivät epäröi heittää vastustajiaan kohti mitä skandaalimaisimpia loukkauksia ja panetteluja.

Kiintiöperiaate on todellisuudessa kaikkein räikeintä vilppiä. Moni oikeistolainen on valittu korkeaan asemaan sillä perusteella, että hän edustaa jotain vähemmistöryhmää. Mutta kaikki vaikenevat tästä peläten, että heidät tuomitaan syrjinnän kannattajina.

Britanniassa Tony Blair hyödynsi vain naisista koostuvia listoja, joista valitsi uraopportunistisia kansanedustajia, jotka sitten työnsivät vasemmistolaisemmat ehdokkaat sivuun. Ironista kyllä, trendikkäät "vasemmistolaiset" ajoivat nämä ideat alun perin käytäntöön osana positiivista syrjintää. He syöttivät siten suoraan oikean laidan lapaan. Labour-puolueen oikeisto käytti kansalliskysymystä Jeremy Corbynin heikentämiseen ehdottamalla kahta lisäpaikkaa puoluehallitukseen, toista Walesista ja toista Skotlannista. Oikeisto väitti, että "kansojen" tulisi olla edustettuina. Omituisen sattuman seurauksena sekä Skotlannin että Walesin työväenpuolueet olivat Labourin oikeistosiiven hallinnassa.

Vasemmistoreformistit, aina halukkaina todistamaan oman edistyksellisyytensä ja näyttäytymään kaikkein feministisimpänä, vaativat tätä voimakkaimmin. He vaativat kiintiöitä ja erityiskohtelua mm. naisille. Esimerkiksi Podemos ja Momentum menevät näissä kysymyksissä paljon pidemmälle kuin perinteinen työväenliike, mikä heijastaa näiden liikkeiden omaksumia pikkuporvarillisia vaikutteita. Yksi kiintiöiden taantumuksellisista seurauksista on, että ne syventävät hajaannusta ja kilpailua työväenluokan sisällä. Nykyisenä kapitalismin akuutin kriisin aikana, jolloin kaikki hallitukset toteuttavat leikkauksia ja säästöjä, monet taantumukselliset ideat voivat saada jalansijaa tiettyjen takapajuisten työväenluokan osien mielissä, jotka voivat näin tehdä sen taantumuksellisen johtopäätöksen, että ongelmamme eivät johdu kapitalismista sinänsä, vaan kansallisten vähemmistöjen ja maahanmuuttajien läsnäolosta, oikeuksiaan vaativista naisista jne. Tämä on fasististen ja taantumuksellisimpien oikeistoliikkeiden propagandan perusta: meillä ei ole tarpeeksi työpaikkoja tai päiväkoteja tai pääsyämme yliopistoihin tai sosiaalietuuksiin jne. on rajoitettu kansallisille vähemmistöille myönnettyjen tai sukupuoleen perustuvien kiintiöiden takia jne. Kaikki tämä auttaa levittämään rasismin ja hajaannuksen myrkkyä työväenluokan sisällä. Lisäksi kiintiöiden perusteella valitut katsotaan yleensä vähempiarvoisiksi ja heidät voidaan helposti sivuuttaa toteamalla, että heillä ei ole mandaattia, vaan heidät on valittu vain koska he ovat naisia/mustia/homoja, minkä tahansa kiintiön kautta heidät onkaan valittu.

Brasiliassa tilanne on vielä pahempi. Melkein koko vasemmisto on antautunut kammottavalle ehdotukselle jakaa koko väestö "etnisen alkuperän" mukaan kiintiöiden käyttöönottamiseksi yliopistoissa jne. – aloite, jota brasilialaiset toverimme ovat vastustaneet järkähtämättä. He ovat esittäneet, että meidän tulee taistella kaikille suotavan koulutuksen, terveydenhuollon, asumisen jne. puolesta – tavoite joka on saavutettavissa yhteiskunnan vaurauden vuoksi – sen sijaan, että näkisimme nämä resurssit niukkana ja taistelisimme tämän niukkuuden jakamisesta.

Vastustamme säälimättä niin sanottua positiivista syrjintää, kiintiöitä, edustuksellisuutta ja kaikkea vastaavaa. Tapa, jolla varmistamme naisten ja vähemmistöjen maksimaalisen osallistumisen työväenliikkeeseen on todistaa teoin, ei sanoin, että taistelemme kaikenlaista sortoa ja syrjintää vastaan, työpaikkojen puolesta kaikille, samapalkkaisuuden puolesta jne. Vain militantin ohjelman pohjalta onnistumme vetämään mukaan yhteiskunnan sorretuimmat kerrokset. Mutta se tarkoittaa, että johdon on koostuttava taistelijoiden parhaimmistosta, olivatpa he miehiä tai naisia, mustia tai valkoisia, heteroja tai homoja.

Tyhjä tokenismi tuotiin työväenliikkeeseen ensisijaisesti keskiluokan ammattien toimihenkilöliittojen kautta. Nämä olivat lähimpänä keskiluokan intellektuelleja ja opiskelijoita. Deindustrialisaation ja ammattiliittojen heikkenemisen seurauksena nämä tahot syrjäyttivät työläiset. Keskiluokkaisemmat, kaunopuheisemmat (tai ainakin kovemmin huutavat) pystyivät saastuttamaan liikkeen "trendikkäillä" ideoillaan, jotka he paaluttivat yleisesti hyväksytyiksi normeiksi.

Tämä on vaikuttanut tavalla tai toisella ammattiliittoihin monissa maissa. Olemme siis varanneet paikkoja naisille, LGBT-ihmisille, mustille, vammaisille ja epäilemättä muillekin. Heillä on omat erilliset konferenssinsa, komiteansa jne., jokaisella on omat pienet byrokratiansa. He vaativat, että he voisivat yksin päättää näistä asioista. Ja niin kauan kuin he eivät horjuta ammattiliiton johdon byrokratian asemaa, he saavat johtaa omia läänityksiään rauhassa. Vasemmiston reformistit ja lahkolaiset hyväksyvät tilanteen, koska heidänkin ajatuksensa ja politiikkansa ovat luonteeltaan pikkuporvarillisia.

Reaktio liberaalia feminismiä vastaan

Keskiluokkaiset naiset kaipaavat uusia uravaihtoehtoja: naispankkiiri, toimitusjohtaja, piispa – jopa Yhdysvaltain presidentti. Tämä on uusi muunnelma reformistien vanhasta laulusta: "Olen sen kannalla, että työväenluokan oloja parannetaan - yksi kerrallaan, itsestäni alkaen."

Kukaan ei ole onnistunut tarkalleen selittämään, millä tavalla naisten pääsy pankkien hallitusten kokoushuoneisiin auttaa naistyöläisten asiaa. Ovatko naispomot yhtään ystävällisempiä työntekijöitään kohtaan kuin miespomot? Kokemukset eivät ole erityisen rohkaisevia. Ja kuinka Margaret Thatcherin, Angela Merkelin tai Theresa Mayn menestykset ovat auttaneet heidän "sisartensa" asiaa tehtaan lattiatasolla on mysteeri, joka on vielä ratkaisematta.

Vähitellen kasvava määrä poliittisesti tietoisia naisia on oppinut ymmärtämään feminismin negatiiviset puolet. He näkevät, että sen sijaan, että taisteltaisiin kapitalismin riistoa ja sortavaa järjestelmää vastaan, "lean in -feminismi" rohkaisee naisia ajattelemaan liikettä vain siltä osin kun se johtaa yksittäisiin etuihin tietylle kerrokselle naisia.

Kirjassaan Why I Am Not a Feminist Jessa Crispin on kuvaillut feminismiä self help -brändiksi, jonka ovat popularisoineet toimitusjohtajat ja kauneusalan yritykset "taisteluksi sen puolesta, että naiset voivat osallistua tasavertaisesti voimattomien ja köyhien sortoon". Tämä ei ole ollenkaan huonosti sanottu, vaikka kirjan nimestä huolimatta Jessa Crispin kuvailee itseään edelleen... feministiksi.

The New Yorker kommentoi näin:

Why I Am Not A Feminist ilmestyy aikana, jolloin osa liberaaleista naisista Amerikassa saattaa olla valmis suureen muutokseen – he ovat yhtäkkiä alttiita uskomusjärjestelmälle, joka ei pyhitä patriarkaalisen kapitalismin”menestyksen tunnuksia”... rahaa ja valtaa, kuten Crispin asian ilmaisee. Näyttää siltä, että sellaiselle feminismille on yhä enemmän kysyntää, joka on mieluummin huolissaan pienituloisten naisten elämästä kuin naistoimitusjohtajien määrästä.

Päinvastainen näkemys – että feminismi ei ole vain laajasti sopusoinnussa kapitalismin kanssa, vaan itse asiassa palvelee sitä – on kiistatta ollut näkyvästi esillä. Tämä on viesti, jonka suurin osa itsenäisistä feministisistä roolimalleista on tuonut julki viimeisen kymmenen vuoden aikana: feminismi on sitä, kun yksittäinen nainen saa tarpeeksi rahaa tehdäkseen mitä haluaa. Crispin on kirkaskatseinen tämän feminismin muodon käsittelemisessä. Hän väittää, että se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ensin ostetaan tie ulos sorrosta ja sen jälkeen jatketaan sitä; se hyväksyy täysin patriarkaalisen onnen mallin, joka pohjautuu sille, että "joku muu alistuu tahtoosi". Naiset, joita on hyväksikäytetty vuosisatojen ajan, ovat alkaneet alitajuisesti haluta riistää muita, Crispin uskoo. "Kun olemme osa järjestelmää ja hyödymme siitä samalla tasolla kuin miehet, emme välitä ryhmänä, kenen vuoro on olla riistetty."

Feminismin kriisi heijastuu USA:n politiikkaan nopeana siirtymänä vasemmalle sosialismin ja antikapitalismin suuntaan erityisesti Donald Trumpin valinnan jälkeen. Identiteettipolitiikan taantumuksellisuus paljastui selvästi Yhdysvaltain vuoden 2016 vaaleissa, kun Hillary Clinton, tuo Wall Streetin ja miljardööriluokan mitä täydellisin edustaja, vetosi naisiin, jotta nämä äänestäisivät häntä "koska olen nainen!"

Entinen ulkoministeri Madeleine Albright, häpeämätön taantumuksellinen ja sodanlietsoja, esitteli Hillary Clintonin vaalitilaisuudessa New Hampshiressa, näillä sanoin: "Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan!” Miljoonat amerikkalaiset naiset lopulta torjuivat tämän vetoomuksen "sukupuolipolitiikan" puolesta ja käänsivät selkänsä Clintonille sekä Albrightille tukien Bernie Sandersia. Tämä oli "identiteettipolitiikan" kannattajille isku palleaan.

Tämä osoitti, että USA:n naiset äänestäessään ehdokasta presidentinvaaleissa pitävät ehdokkaan politiikkaa ja ajatuksia tämän sukupuolta tärkeämpänä. Tässä he olivat aivan oikeassa, vaikka oli valitettavaa, että ainoa vaihtoehto oli arkkireaktionääri Donald Trump, joka esiintyi demagogisesti "valtaeliitin vastaisena" ehdokkaana. Jos Bernie Sanders olisi ollut presidenttiehdokas, monet olisivat äänestäneet häntä. Mutta se on toinen keskustelu.

Perintö, jota puolustamme

On kummallista, että marxilaisia syytetään naisten ongelmien laiminlyönnistä tai huomiotta jättämisestä. Sillä marxilaiset kirjasivat yleisen äänioikeuden ohjelmaansa aivan alusta alkaen. Tämä oli jo ennen suffragetteja. Eleanor Marx taisteli brittiläisessä ammattiyhdistysliikkeessä naisten samapalkkaisuuden puolesta. Jo vuonna 1848 Marx ja Engels esittivät vaatimuksen porvarillisen perheen lakkauttamisesta, vaikka he ymmärsivät, että sitä ei voitaisi toteuttaa yhdessä yössä.

Heti kun bolshevikkipuolue otti vallan Venäjällä vuonna 1917, se toteutti historian laajimman ohjelman naisten vapauttamiseksi sekä homoseksuaalisuuden dekriminalisoimiseksi, paljon edistyneemmässä muodossa kuin mikään vastaava kapitalistisessa maailmassa tuona aikana. Bolshevikit osoittivat käytännössä, että kumoamalla kapitalismi voidaan taata naisille, homoille ja muille ryhmille paljon enemmän kuin mikään abstrakti kinastelu sorrosta yleensä voisi saada aikaan.

Kuten Trotski esitti:

"Vallankumous ponnisteli sankarillisesti tuhotakseen niin sanotun "ydinperheen" - tuon vanhanaikaisen, tunkkaisen ja pysähtyneen instituution, jossa työläisluokkien nainen tekee keittiötyöt lapsuudesta kuolemaan. Sen sijaan että perhe toimisi erillisenä pikkuyrityksenään, suunnitelmien mukaan sen paikan ottaisi kokonainen valmis sosiaali- ja majoitusjärjestelmä: synnytyssairaalat, päiväkodit, koulut, sosiaaliset ruokailutilat, sosiaaliset pesulapalvelut, ensiapuasemat, sairaalat, parantolat, urheilujärjestöt, elokuvateatterit jne. Sosialistisen yhteiskunnan instituutioiden oli tarkoitus täydellisesti ottaa hoidettavakseen perheen taloudenhoitotehtävät ja täten yhdistää kaikki sukupolvet solidaarisuuteen ja keskinäiseen apuun, suoden naiselle, ja siten rakastavalle pariskunnalle, todellinen vapautus tuhatvuotisista kahleista.

(…) Mutta vanha perhemalli oli mahdoton kumota niin äkkinäisesti – ei siksi, että tahtoa puuttui, eikä siksi, että perhe olisi niin lujasti juurtunut ihmisten sydämiin. Päinvastoin, lyhyen epäluottamuksen kauden jälkeen hallitusta ja sen päiväkoteja ja vastaavia laitoksia kohtaan, työssäkäyvät naiset ja edistyneemmät talonpojat oppivat arvostamaan lasten kollektiivisen hoidon mittaamattomia etuja sekä lasten ja koko perheen talouden sosiaalistamista. Valitettavasti yhteiskunta osoittautui liian köyhäksi ja kulttuurisesti kehittymättömäksi. Valtion todelliset resurssit eivät vastanneet kommunistisen puolueen suunnitelmia ja aikomuksia. Perhettä ei voi “poistaa”; se on korvattava. Naisten todellinen emansipaatio on mahdotonta toteuttaa “yleisen niukkuuden” oloissa. Kokemus osoitti pian tämän ankaran totuuden, jonka Marx oli muotoillut kahdeksankymmentä vuotta sitten." (Petetty vallankumous, luku 7)

Vielä kerran teorian tärkeydestä

Mitä teoriaa IMT sitten puolustaa? Ensinnäkin toimintamme perusta on Marxin, Engelsin, Leninin ja Trotskin ajatuksissa, jotka ovat kestäneet aikaa ja ovat yhä ajankohtaisia ja täysin valideja 2000-luvun maailmassa. Puolustamme ensimmäisen internationaalin ideoita, Kommunistisen internationaalin neljän ensimmäisen kongressin asiakirjoja (ennen stalinistisen rappeutumisen alkamista) ja Trotskin siirtymäohjelmaa. Ted Grant on kirjoituksissaan Trotskin kuolemaa seuraavina vuosikymmeninä kehittänyt näitä ajatuksia edelleen ja tehnyt niihin lisäyksiä. Nämä ovat myös olennainen osa ideologista perintöämme.

Väistämättä jotkut toverit, jotka ovat liittyneet organisaatioomme viime aikoina, eivät ole vielä saaneet täyttä käsitystä marxilaisista ideoista. Tämä vie luonnollisesti aikaa eikä sinänsä aiheuta vakavaa vaaraa. Olisi kuitenkin kohtalokasta, jos sallisimme riveissämme pienimmänkin myönnytyksen virheellisille, vieraille ja pikkuporvarillisille poikkeamille aidosta marxilaisuudesta. Jos opiskelija haluaa liittyä järjestöömme, sanomme hänelle: olet erittäin tervetullut liittymään järjestöömme, mutta vain jos olet valmis omaksumaan työväenluokan näkemyksen ja perspektiivin sekä omistautumaan marxismin opiskelulle. Jätä ennakkoluulosi ovelle, pyydämme.

Marx kirjoitti kirjeessään Engelsille (17.-18.9.1879):

"Jos tämänkaltaiset henkilöt muista luokista liittyvät proletaariliikkeeseen, ensimmäisenä edellytyksenä on oltava, että he eivät saa tuoda mukanaan porvarillisia, pikkuporvarillisia jne. jäämiä tai ennakkoluuloja, vaan heidän tulisi omaksua koko sydämestään proletariaatin näkemys.

Trotskistisella liikkeellä on runsaasti kokemusta tällaisesta. Riittää, kun viitataan amerikkalaisen SWP:n esimerkkiin, joka rappeutui täysin, koska he jättivät huomiotta Trotskin erinomaiset neuvot 1930-luvulla. He uppoutuivat opiskelijamiljööseen, luopuivat luokkanäkökulmasta ja omaksuivat kaikki trendikkäät pikkuporvarilliset ideat, feminismin, mustan nationalismin jne. päätyen siihen valitettavaan tilaan, jossa he nyt ovat.

Meidän on koulutettava koko organisaatio näissä aiheissa, jotta voimme taata, ettei tällaista kehitystä tapahdu IMT:ssä. Emme voi sietää riveissämme pienintäkään myönnytystä, edes pienintä vivahdetta tästä. Tällaisten pikkuporvarillisten ajatusten päästäminen järjestöömme johtaisi lopulta sen tuhoutumiseen aitona vallankumouksellisena marxilaisena voimana, joka kykenee voittamaan työväenluokan sosialistisen vallankumouksen asian taakse.

Lenin, kuten eivät myöskään Engels, Marx ja Trotski, ei koskaan säästellyt sanojaan hyökätessään vieraita ideoita vastaan, etenkin mitä tuli radikaalin pikkuporvariston ideoihin. Meidän pitäisi julkaista uudelleen se, mitä Lenin, Rosa Luxemburg ja Clara Zetkin kirjoittivat feminismistä. He ovat hyvin selkeitä tässä suhteessa. Meidän on avoimesti julistettava vastustavamme intersektionaalisuutta ja kaikkia muita "identiteettipolitiikan" muunnelmia, jotka edustavat selkeästi vastavallankumouksellista suuntausta. Tässä kysymyksessä ei ole varaa epäselvyydelle: meidän tulee ilmaista itsemme selkeimmällä ja painokkaimmalla mahdollisella tavalla.

Haluamme rekrytoida opiskelijoita, mutta heidän on oltava niitä opiskelijoita, jotka ovat valmiita hylkäämään radikaalisti pikkuporvarilliset ideat ja asettumaan lujasti työväenluokan kannalle. Opiskelijatoverien on suuntauduttava työväenluokkaa kohti, tehtaisiin ja työläisten asuinalueisiin, työväenliikkeen ammattiliittoihin. Jokaisen opiskelijatoverin tulee asettaa itselleen tavoitteeksi saada vähintään yksi nuori työntekijä organisaatioon. Marraskuussa 1932 Trotski kirjoitti:

"Vallankumouksellinen opiskelija voi antaa panoksensa vain, jos hän ensinnäkin käy läpi tiukan ja johdonmukaisen vallankumouksellisen itsekouluttautumisen prosessin, ja toisekseen, jos hän liittyy vallankumoukselliseen työväenliikkeeseen vielä ollessaan opiskelija. Samalla haluan tehdä selväksi, että kun puhun teoreettisesta itsekouluttautumisesta, tarkoitan väärentämättömän marxilaisuuden tutkimusta." (Trotski, Opiskelijoista ja älymystöstä, marraskuu 1932)

Paras tapa proletarisoida opiskelijatoverimme on ennen kaikkea antaa heille perusteellinen pohja marxilaisessa teoriassa. Monilla opiskelijoilla on paljon hämmentyneitä ajatuksia, joita he ovat imeneet mädästä akateemisesta miljööstä. Tehtävämme on korjata nämä väärät ajatukset mahdollisimman pian. Tätä ei voi tehdä pehmeällä lähestymistavalla. Kokemus osoittaa, että vakavahenkisesti marxilaisuuteen suhtautuvat opiskelijat eivät suinkaan loukkaannu suorasta puheesta, päin vastoin he arvostavat sitä. Ne, jotka eivät voi hyväksyä suoraa argumentointia, eivät loukkaannu "sävystämme" vaan siksi, että heidän on mahdotonta hylätä pikkuporvarillisia ideoitaan ja ennakkoluulojaan. Rehellisesti sanottuna emme tarvitse sellaisia henkilöitä.

Olemme onnistuneet säilyttämään vankan ja ideologisesti homogeenisen organisaation. Tämä on tulosta vuosikymmeniä kestäneestä tiukasta marxilaisesta ideologisesta peruskaaderiemme koulutuksesta.

Pienet virheet metodeissa, virheelliset iskulauseet ja muotoilut voivat kuitenkin kehittyä vakavammiksi ongelmiksi. Kuten Lenin sanoi, "yksi naarmu voi aiheuttaa kuolion". Meidän on hyödynnettävä polemiikkaa poliittisen tason ja ymmärryksen nostamiseksi, jotta voimme rakentaa internationaalimme vakaalle perustalle.

Vuosikymmeniä jatkunut talouskasvu kehittyneissä kapitalistisissa maissa johti työväenluokan massajärjestöjen ennennäkemättömään rappeutumiseen. Tämä eristi vallankumouksellisen tendenssin, joka oli kaikkialla kutistunut pieneksi vähemmistöksi. Näissä olosuhteissa olemme oppineet uimaan vastavirtaan.

Tämä aitojen ideoiden, menetelmien ja perinteiden selkeyttäminen ei kuitenkaan ollut helppoa saati onnistunut ilman taistelua. Matkan varrella tapahtui useita jakautumisia. Tämä jalostusprosessi ei suinkaan ole heikentänyt IMT:tä, vaan vahvistanut meitä valtavasti. Radikaali irtautuminen opportunistisista ja revisionistisista suuntauksista oli tulevan menestyksen edellytys. Kuten Lenin totesi, “ennen kuin voimme yhdistyä, ja jotta voimme yhdistyä, meidän on ensin vedettävä lujat ja tarkat rajaviivat."

Ainoana järjestönä vasemmistossa International Marxist Tendecyllä on vakavahenkinen asenne marxilaista teoriaa kohtaan. Jäsenten teoreettinen koulutus on yksi tärkeimmistä ja kiireellisimmistä tehtävistämme. Tämä on perusta, jolle rakennamme voimakkaan, työnväenluokkaan juurtuneen marxilaisen suuntauksen.

Join us

If you want more information about joining the RCI, fill in this form. We will get back to you as soon as possible.