MITÄ FASISMI ON? ONKO SE VÄLITÖN UHKA TÄNÄÄN?

Donald Trumpin kausi Yhdysvaltain presidenttinä ja Marine Le Penin menestys Ranskan presidentinvaalissa ovat luonnollisesti huolestuttaneet miljoonia ihmisiä ympäri maailman. Jotkut ovat jopa varoittaneet fasismin uudesta noususta. Marxisteina meille on tärkeää pitäytyä tyynessä analyysissa ilman pelottelua ja liioittelua. Tässä vuonna 2017 julkaistussa artikkelissa Socialist Appeal –lehden päätoimittaja Rob Sewell kysyy, mitä fasismi todella on. Ja onko sen nousu välitön uhka nykypäivänä? 

Read in English |

Trumpin voitto USA:ssa ja Marine Le Penin sekä Front National –puolueen (FN, Kansallinen rintama) nousu Ranskassa yhdistettynä muiden oikeistolaisten puolueiden menestykseen Euroopassa ovat saaneet monet liberaaleissa ja radikaaleissa piireissä puhumaan näistä yksilöistä ja liikkeistä fasistisina. Jopa jotkut Vasemmistossa ovat omaksuneet tämän puhetavan. Esimerkiksi British Socialist Workers Partyn (Britannian sosialistinen työväenpuolue) lehti julisti Le Penin olevan ”fasisti” ja arvioi hänen pääsynsä Ranskan presidentinvaalien toiselle kierrokselle merkitsevän, että ”fasismi on nousussa”. SWP on perustanut järjestön nimeltä United Against Fascism (Yhdessä fasismia vastaan), joka on kutsunut koolle mielenosoituksia iskulauseilla ”Ei LePenille! Ei Fasismin paluulle Eurooppaan!”. 

Tämä hysteria ”fasisimin nousun” välittömästä uhasta on räikeän alarmistista ja osoittaa täydellistä ymmärryksen puutetta edessämme olevasta todellisesta tilanteesta. Tämä paniikinlietsonta on paraatiesimerkki liberaaleista ja lahkolaisista ryhmittymistä, jotka näkevät fasismin uhan joka kulman takana. He käyttävät kevyesti ilmaisuja kuten ”fasisti” haukkumasanoina tai kirosanoina kaikenlaisia taantumuksellisia poliitikkoja vastaan sen sijaan, että tarjoaisivat viileän analyyttisen näkökulman tilanteeseen. 

Siirtolaisvastainen ja rasistinen Front National Ranskassa on mitä varmimmin taantumuksellinen järjestö. Mutta sen lähestymistavat ja näkemys ovat nykyään yhä lähempänä muita perinteisiä oikeistolaisia puolueita. Itse asiassa, mitä lähemmäs valtaa se pääsee, sitä ”salonkikelpoisempi” siitä tulee. Marine Le Pen jopa erotti oman isänsä ja puolueen perustajan juutalaisvastaisista kommenteista muokatakseen puolueesta varteenotettavamman vaihtoehdon vaaleissa. Hän yrittää kuulostaa niin valtavirtaiselta kuin mahdollista, jopa niinkin pitkälle, että varastaa repliikkejä hävinneeltä maltillisen oikeiston ehdokkaalta François Fillonilta houkutellakseen tämän äänestäjiä. 

Front Nationalia ei ehdottomasti ole rakennettu Hitlerin ja Mussolinin 1930-luvun aidosti fasististen puolueiden mallin pohjalta. 

Jotkut voivat silti sanoa, että puolueet kuten FN ovat joka tapauksessa taantumuksellisia ja että meidän ei tule olla liian pedanttisia. Marxistit ovat kuitenkin tieteellisiä sosialisteja, jotka ymmärtävät, että mikä tahansa sairauden tehokas parannuskeino vaatii eksaktin diagnoosin. Me emme heittele sanoja kuten ”fasisti” sattumanvaraisesti ympäriinsä haukkumasanoina. Taistellaksemme fasismia vastaan meidän tulee ensin ymmärtää sitä. Siksi on tärkeä, että puskemme läpi sen hämmennyksen ja typeryyden sumun läpi, joka tässä aiheessa on ominaista lahkojen, vasemmistoreformistien ja keskiluokkaisten radikaalien ajattelulle. 

Me kyllä tunnistamme sen taantumuksellisen roskan, jota FN ja muut sen kaltaiset rasistiset organisaatiot suoltavat. Me tiedämme tämän myrkyn, joka on vaaniva uhka työväenluokalle. Sen tavoitteena on kylvää

hajaannusta työläisten liikkeeseen. Lisääntyneet hyökkäykset maahanmuuttajia vastaan on vakava asia. Silti meidän tulee erotella fasismi, joka on laadullisesti suuremman mittaluokan hyökkäys — työläisten oikeuksien ja järjestöjen täydellinen tuhoaminen ja työväenluokan orjuuttaminen — taantumuksellisuuden muista muodoista. 

Oppikaamme historiasta 

Me kaikki tunnemme tarinan pojasta, joka varoitti sudesta liian monta kertaa. Kun oikea susi lopulta tuli, kukaan ei uskonut häntä ja poika tuli syödyksi. Ne, jotka huutavat ”fasismia” joka käänteessä tekevät saman virheen. Juuri tämä oli Saksan kommunistisen puolueen virhe 1920-luvun lopulla, jolloin se kutsui kaikkia puolueita ”fasistisiksi” eikä tehnyt mitään eroa niiden välillä. Vieläkin tuhoisampaa oli, että he käyttivät tätä ilmaisua reformistisista järjestöistä, joita kutsuivat ”sosiaalifasisteiksi”. Tämä tuhoisa toimintatapa aiheutti maksimaalista hämmennystä Saksan työväenliikkeessä ja lopulta traagisesti jakoi saksalaisen työväenliikkeen, joka jauhautui Hitlerin koneiston alle. 

Meidän tehtävämme marxisteina on oppia historiasta, erityisesti sen virheistä, eikä menettää hermojamme jokaisen tapahtumien käänteen kohdalla. Meidän täytyy myös tunnistaa ja analysoida ne laadulliset erot, jotka vallitsevat nykyhetken ja 1930-luvun välillä, erityisesti luokkavoimien muuttunut tasapaino. 

Ensimmäinen todella marxilaisen analyysin fasismista teki Leon Trotski, ei jälkiviisauden pohjalta, vaan samaan aikaan, kun fasismi nousi Euroopassa. Hän ei pitänyt fasismia vain kapitalistisena taantumuksena, vaan sen erityisenä muotona, ”imperialismin tislattuna ytimenä”, joka uhkasi työläisten järjestöjen koko olemassaoloa. 

Perinteisten puolueiden kriisi 

Edellä kirjoitettu ei tietenkään tarkoita, että meidän täytyisi sivuuttaa rasististen oikeistopuolueiden nousu, jotka ovat hapertuvan vanhan liberaalin järjestyksen tuote. Tämä vuorostaan on kapitalismin kriisin tuote, joka on kääntänyt kaiken päälaelleen. Kapitalistisen järjestelmän kriisi merkitsee myös perinteisen puolueiden kriisiä, mukaan lukien sosiaalidemokraattiset puolueet, jotka hyväksyvät markkinatalouden kokonaisuudessaan. 

Vanha konsensus on siis säpäleinä. Hallitseva luokka ei enää pysty hallitsemaan vanhoilla keinoilla. Mitä syvemmäksi kriisi tulee, sitä häikäilemättömämmin hallitsevan luokan on hyökättävä työväenluokkaa vastaan saavuttaakseen menneisyyden voitot. Kapitalistisella järjestelmällä ei ole enää varaa sellaisiin ”luksustuotteisiin” kuin säällinen terveydenhoito, koulutus, eläkkeet ja toimeentulotuki työväenluokalle ja heidän perheilleen. Tämä puolestaan lietsoo tyytymättömyyttä ja vihaa kapitalistista järjestelmää kohtaan. Tämä selittää ns. ”populismin” nousun. 

Kapitalistinen valtio 

Kapitalistinen valtiokoneisto, kun siitä riisutaan sen epäolennaiset piirteet, voidaan kuvata Engelsin sanoin ”aseistetuiksi ihmiskehoiksi”. Sen ”demokraattisimmassakin” muodossa, joka on parlamentaarinen demokratia, kapitalistisella valtiolla on käytössään poliisivoimat, armeija, tuomarit, vanginvartijat ja byrokratia, joilla se paaluttaa hallitsevan luokan vallan. Toisin sanoen, kapitalistinen demokratia on vain

pankkien ja monopolien verhottu diktatuuri. Niille tämä luokkavallan yllä pitämisen menetelmä on porvarivaltion vakain muoto. Niin kauan kun he pystyvät pysymään vallassa käyttäen näitä, hallitsevalla luokalla ei ole tarvetta turvautua fasismiin tai avoimeen diktatuuriin. 

Akuuteissa kriiseissä tämä ei kuitenkaan aina ole käytössä oleva vaihtoehto. Olosuhteissa, joissa kapitalistiset poliitikot ovat liian heikkoja ja uskottavuutensa menettäneitä hallitakseen vanhoilla menetelmillä, ja kun työväenluokka ei ole kypsä ottamaan valtaa, valtio voi omaksua laajoja valtaoikeuksia ja ”aseistetut ihmiskehot” nousta luokkien yläpuolelle. Jakoja ja railoja avautuu hallitsevaan luokkaan kun ne kinastelevat siitä, mihin suuntaan olisi edettävä. Vain vallankumouksellinen puolue voi purkaa tämän solmun ja tarjota tien eteenpäin. Kuitenkin, mikäli työväen järjestöt eivät ole tehtäviensä tasalla, ”lain ja järjestyksen” puolue saattaa tarttua tilaisuuteen tasapainoilemalla luokkien välillä ja nostaen itsensä riippumattomaksi välittäjäksi. Marx kuvaili tätä ”miekan vallaksi”. Tällaisen hallinnon tärkein tehtävä on puolustaa olemassa olevien kapitalistisia omistussuhteita samalla, kun ne vetävät itselleen siivun välistä. 

Tällaista hallintoa marxistit kutsuvat ”bonapartismiksi tai sotilaallis-poliisivaltaiseksi diktatuuriksi, itsevaltias Napoleon Bonaparten mukaan. Kuka tahansa tämä ”Bonaparte” kulloin onkin, hän tasapainoilee eri luokkien ja ryhmittymien välillä, usuttaen niitä toisiaan vastaan mutta asettuen aina yksityisomistuksen puolelle. Tällaisia sotilasjunttia on riittänyt eri aikoihin ja eri paikoissa 1900-luvun aikana, Kreikasta 1960-luvulla 1970-luvun Chileen ja Argentiinaan kuten myös Francon vallan myöhempiin vaiheisiin ja Salazarin Portugaliin, kunnes ne kukistettiin. 

Bonapartismi on seurausta täydellisestä epätasapainosta ja heijastelee yhteiskunnan ratkaisematonta kriisiä. Edes bonapartismi ei kuitenkaan välttämättä tarjoa pysyvää ratkaisua. Se voi pitää kannen ongelmien päällä jonkun aikaa, mutta ennemmin tai myöhemmin sen ote kirpoaa. 

Ihmismuurinmurtaja 

1900-luvulla, joka oli maailmansotien ja vallankumouksen aikakausi, kapitalismi synnytti uusia taantumuksen muotoja, jotka olivat häikäilemättömämpiä ja pelottavampia kuin koskaan aiemmin. Kapitalistisen järjestelmän degeneraatio synnytti aseistettuja rikollisjengejä, joita käytettiin työväenluokan tukahduttamiseen, sen pelotteluun ja sen edustajien murhaamiseen, sen järjestöjen tuhoamiseen ja sen päättäväisyyden murskaamiseen. Venäjän Mustat sadat ja Saksan Freikorps ovat esimerkkejä tällaisista puolisotilaallisista järjestöistä, joilla valtion repressiota on tehostettu. Edes vastavallankumoukselliset jengit, jotka turvautuivat häikäilemättömään terrorismiin eivät kuitenkaan riittäneet täysin murskaamaan työläisten järjestöjä. Tämä vaati jotain aivan erityistä: fasistisen massaliikkeen. 

Mikään hallitseva luokka historiassa ei ole empinyt puolustaessaan keinoja kaihtamatta valtaansa ja etuoikeuksiaan. 

Esimerkiksi Euroopan kriisissä maailmansotien välillä saavutettiin piste, jolloin työväenjärjestöjen pelkkä olemassaolo arvioitiin yhteen sopimattomaksi kapitalismin kanssa. Ammattiyhdistykset ja työläisten puolueet todettiin työväenluokan orjuuttamisen esteeksi. Tätä ongelmaa ei onnistuttu pomojen hyväksi ratkaisemaan laeilla tai ylhäältä sanelluilla määräyksillä.

Tähän tarvittiin fasismi, taantumuksen massaliike, joka pohjautuu panikoivaan keskiluokkaan ja Marxin lumpen-proletariaatiksi nimittämään, kaikkein poljetuimpaan, järjestäytymättömimpään ja takaperoisimpaan työväestön osaan, joka Trotskin sanoin oli valmis ”uskomaan ihmeisiin”. Sen ilmiantajien ja vakoilijoiden verkosto ulottuu jokaiseen kortteliin, instituutioon ja oppilaitokseen. Sen massapohja mahdollistaa sen tunkeutumisen merkittävästi syvemmälle yhteiskunnan rakenteisiin kuin mihin mikään sotilaallis-poliisivaltainen järjestelmä pystyisi. Tämä on fasismin selkeimmin erottava tekijä: se on vastavallankumouksellinen joukkoliike. Vastoin kuin sotilasvaltainen poliisivaltio, jolla ei ole massoihin perustuvaa yhteiskunnallista pohjaa, fasismi tuhoaa kaikki demokraattisten oikeuksien ja järjestäytymisen rippeetkin atomisoiden työväenluokan täysin. 

Fasistiset joukkiot värvätään yhteiskunnan alakerroksista, jotka kapitalismi on runnellut. He ovat maanviljelijöitä, jotka pankit ja monopolit ovat imeneet kuiviin, kaikkein demoralisoituneimpia pitkäaikaistyöttömien keskuudesta, luokastaan vieraantuneita ja rikollisia elementtejä, jotka etsivät epätoivoisesti ulospääsytietä kurjuudestaan. Tämä ihmisroska pumpataan täyteen demagogiaa ja myrkkyä ahneita pankkiireja ja työläisten järjestöjä kohtaan. He muodostavat vastavallankumouksen taistelujoukot. 

Fasismi vallassa 

Fasismi saavutti ensimmäisen voittonsa Italiassa, jossa Mussolinin organisoimat kurkunleikkaajat kapitalistien aseistamina ja rahoittamina kostivat vallankumoukselliset tehdasvaltaukset vuonna 1920. Askel askeleelta he pommittivat ja murhasivat tiensä valtaan. Saksassa, vuosien 1918-1923 vallankumouksellisen aallon petoksen jälkeen, fasisteja käytettiin työläisten terrorisointiin. Ennen pitkää, kun kriisi saavutti lakipisteensä, finanssipääoma kanavoi valtavia summia Hitlerin liikkeelle. He olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että ainoastaan Saksan vahvan työväenliikkeen murskaaminen voisi ratkaista tilanteen heidän hyväkseen. Porvarivaltion täydellä myöntymyksellä he sytyttivät vastavallankumouksen, joka johti Hitlerin voittoon vuonna 1933. Porvaristo oli luovuttanut valtiovallan fasististen maantierosvojen ja gangsterien käsiin. 

Hitlerin ja Mussolinin fasistiset hallinnot, kuten myös Espanjan Franco, murskasivat kaikki pääoman vallan näkyvät oppositiovoimat. Kaikki vastarinta murrettiin. Heti kun fasismi saavuttaa voiton, se kuitenkin pettää yhteiskunnallisen perustansa ja suistuu bonapartismiksi, jota ylläpitää katastrofia seuraava lamaannus. Hallitseva luokka pakkolunastetaan poliittisesti menetettyään valtionsa hallinnan. Tämä on kova hinta maksettavaksi kapitalismin pelastamisesta. Siksi taantumuksen toteuttamisessa porvaristo käyttää mieluummin kenraaleita kuin fasisteja. Kenraalit ovat luotettavampia, koska mm. avioliittositeet, koulutustausta ja sosiaaliset verkostot linkittävät heidät pankkeihin ja monopoleihin. 

Verrattaessa sodanjälkeiseen aikakauteen nykyään työväenluokka on tuhat kertaa vahvempi. Voimien luokkatasapaino on ylivoimaisesti sen eduksi painottunut. Maanviljelijäväestö on kutistunut hyvin pieneksi suurimmassa osasta maita, jos ei ole kokonaan hävinnyt. Keskiluokkaiset ammattilaiset, kuten virkamiehet, pankkivirkailijat ja opettajat ovat yhä enemmässä määrin proletarisoituja. Opiskelijat, joilla oli valtaosin fasistisia sympatioita sotaa edeltävällä kaudella, ovat tänä päivänä vahvasti työväen puolella ja suuntaavat katseensa vasemmalle. Tämä merkitsee, että fasismin klassiset yhteiskunnalliset reservit on itse kapitalismin voittokulku tehnyt tyhjiksi. Mikä tahansa yritys porvariston taholta pystyttää sotilasjohtoinen poliisivaltio kohtaisi yleislakkoja ja jopa sisällissodan, jota ne eivät välttämättä voittaisi.

Hallitseva luokka myös poltti näppinsä Hitlerin kanssa eivätkä fasistit mielellään haluaisi toistaa sitä kokemusta. Silloin he menettivät puolet Saksasta Neuvostoliitolle. 

Le Pen ja Kansallinen rintama 

Oikeistolaiset maahanmuuttovastaiset puolueet ovat kiistatta levinneet Euroopassa, mutta tätä ei kuitenkaan voi verrata fasismin nousuun 1930-luvulla. Ei lähellekään. Vaikka nämä oikeistopuolueet onnistuisivatkin pääsemään valtaan, ne käyttäytyisivät kuin perinteiset porvaripuolueet. Työväenluokkaa ei missään nimessä ole päihitetty ja se vastustaisi mitä tahansa liikettä tällaiseen suuntaan. 

Itse asiassa Le Penin hallitus, jos se ikinä pääsisi valtaan, ei voisi ratkaista vallitsevia ongelmia ja menettäisi nopeasti suosionsa. Se ei onnistuisi vakauttamaan Ranskan kapitalismin tilaa vaan päinvastoin horjuttaisi sitä, tuoden työläiset ja nuoret kaduille. Olisi todennäköistä, että tapahtuisi toukokuuta 1968 vastaava yhteiskunnallinen purkaus. Siksi suuryritykset eivät tue Le Peniä, vaikka perinteiset puolueet ovatkin kriiseissä. 

Joka tapauksessa, siirtymiä oikealle vastaavia siirtymiä vasemmalle on myös tapahtunut, kuten on nähty Mélénchonin suosion kasvussa. FN:n kannatuksen kasvu on johtunut osaltaan pettyneistä työläisistä, jotka Sosialistipuolue on toistuvasti pettänyt. Mutta Le Penin kannatus on vain ohutta. Nämä pettyneet työläiset voidaan voittaa myös vallankumoukselliseen positioon tulevaisuudessa. 

Ei enää pelonlietsontaa 

Todelliset, olemassaolevat fasistiset organisaatiot ovat vaatimattomia lahkoja paitsi Kreikassa, jossa fasistinen Kultainen auringonnousu on onnistunut saamaan tietyn pohjakannatuksen. Jopa tässä tapauksessa Kreikan kapitalistiluokka ei ole ollut kiinnostunut heidän palveluksistaan ja on heittänyt sen johtajia tyrmään. Tietystikään nämä ”demokraatit” eivät epäröisi päästää näitä jengejä työläisten järjestöjen kimppuun tai usuttaa niitä murhiin ja öykkäröintiin valtaansa puolustaakseen mikäli sellainen hetki tulisi. Mutta se merkitsisi sisällissotaa. 

Samalla kun tunnustamme uhan oikealta ja mobilisoidumme sitä vastaan, me kieltäydymme ryhtymästä pelonlietsontaan fasismin ”välittömästä uhasta”, mikä on täyttä roskaa. Tällä hetkellä ei ole uhkaa fasismin noususta valtaan — ei edes bonapartistisesta taantumuksesta — missään kehittyneessä kapitalistisessa valtiossa. Tämä tilanne voi silti muuttua, mikäli työväenluokka toistuvasti häviäisi ja tulisi johtonsa pettämäksi. 

Tänään, kapitalismin ollessa syvässä kriisissä, tilanne on vallankumouksellisten ideoiden leviämiselle hyvin otollinen. Tietysti liike kapitalismin tuhoamiseksi ei etene suoraviivaisesti, vaan eteen tulee nousu- ja laskukausia. Myrskyisän etenemisen kausien jälkeen tulee kausia, jolloin epätoivo, tappiot ja jopa taantumus valtaavat alaa. Mutta jokainen yritys liikkua taantumuksen suuntaan valmistaa vielä suurempaa heilurin heilahdusta vasemmalle. Porvaristo ei turvaudu avoimeen taantumuksellisuuteen kunnes kaikki muut keinot on käytetty. Kauan tätä ennen työläisillä on lukuisia mahdollisuuksia ottaa valta maassa toisensa jälkeen. Vasta useiden merkittävien työväenluokan tappioiden seurauksena sotilaallisen ratkaisun todennäköisyys nousisi selvästi.

Mutta vielä on pitkä matka tähän. Olosuhteet vallankumoukselle eivät ole koskaan olleet niin otolliset kuin nyt. Meidän täytyy rakentaa voimakas marxilainen tendenssi, joka tarjoaa oikean tien ulos tästä umpikujasta, perustuen marxilaiseen teoriaan eikä hysteerisiin hokeamiin. Vain kun työväenluokka nousee valtaan voidaan kapitalistinen taantumus ja fasismi vihdoin heittää historian tunkiolle.

Join us

If you want more information about joining the RCI, fill in this form. We will get back to you as soon as possible.